"Perillä, halkaisija alas!" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain hymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. "Alas — ruori oikealle — hyvin oikealle — niin — ihan lähelle — hyppää maihin, poika — no, siellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden."
Kaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien huomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja sidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille oli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa sillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.
Ihastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen jäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi huomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema, kuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin luonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten soturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen ahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin paljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä terveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä kaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä joukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä aaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän pois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin puolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.
Tämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella huolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat vihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä sisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu kuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia käytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu hirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli kiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi johtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia kuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä oloissa suinkin oli mahdollista.
Saaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa juurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli puissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen varustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä. Vankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli niin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina oli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu hirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli talletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen kerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle ullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa vuoteen kymmenelle — viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita äkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin neljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa kaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren sisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat sielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.
Kun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna rakennettu kalkkikallion halkeamalle — koko saaren pohja oli kalkkikiveä — niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä siinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta oli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen yli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka voitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta toiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin puolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean käsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.
Mutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin parhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä, sitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja jostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut. Saarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen vaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja jos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka yli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni lahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin puitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas lasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä kalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen tarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä käytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille liikkeille.
Ensimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella tavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota pitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata Oswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten muodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu miehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän päivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa tuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti Muirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan vänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia kohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki, vänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin saapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.
Mabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja maulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä oloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin varten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi kertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi määräillä mielensä mukaan.
Niin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut suoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka kävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä, joka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin rinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä vaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä tulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.