Brayant.
Kuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä kapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia, sillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa, jota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida ja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee kymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu omituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista jalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja vesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan helmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien viimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen rannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi rannalle työntääkseen veneen vesille.
"Kuule, Jasper", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli Nuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, "sauvo tässä rannassa venettä ylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista mingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne rannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan, uskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan."
Jasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos rannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt keskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.
Alus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan matkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja kantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa matalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle. Kaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä matkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi ollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli pitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta taitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen jälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he nyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama lisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja painui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä kauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty keveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se näytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta ihmistä kuin nyt.
Cap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan puolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas Haukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen perässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin. Keskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus oli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää suonut suojaa.
Juuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se oli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin että vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä täällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli, niin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin pienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on laulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun alkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen mutainen tulvavesi ravitsi "ääretöntä erämaata", kuten Brayantin vilkas kynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa luontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut —; villissä rehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen. On muistettava, että tämä oli vuonna 175—, siis paljon ennen kuin hyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New Yorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä kaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan rajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä Mohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota olemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu sotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla olevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin Nuolenpään johdolla kuljettava.
"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas", sanoi Haukansilmä, "jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä ja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina kulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä ole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut päivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa kanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana, vaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä."
Lausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä taaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää hänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen hymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja suoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.
"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä erämaan läpi", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin toinenkin, mutta paljoa suloisemmin.