"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne marssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo — vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai mingoa."
"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään puhunut?"
"Hänen nuori ystävänsä — kersantti on kolmekymmentä vuotta minua edellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta minua parempi."
"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä", pisti siihen Cap, jonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja enemmän vilkastuvan. "Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte, eivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa."
Mabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi päänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen silmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat turvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa pitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.
"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne aaltojen loiske rantoja vasten", hän sanoi.
"Eipä niinkään", vastasi Haukansilmä, "se on vain tämä virta, joka kohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä alaspäin."
"Onko tässä joessa putouksia?" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen kasvoilleen.
"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira" — sillä näin alkoi Capkin Jasperia nimittää, "eikö olisi parasta kääntää venettä hiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on tavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi kosken pyörteihin."
"Luottakaa meihin, Cap ystävämme", vastasi Haukansilmä. "Me olemme vain suolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on totta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä koetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään."