"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee, Kevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua sinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet puhumaan kanssasi?"
"Vesikoira mennyt myös — sydän jäänyt. Se on täällä." Sanoessaan tätä Kevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani kätensä Mabelin rinnalle.
Mabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä hämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta tuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut. Tahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada tietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi pölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi:
"Sinä tiedät, Kevät, itse, kuinka paljon tai vähän sinä voit minulle kertoa, ja toivon sinun rakastavan minua niin paljon, että voit ilmaista minulle sen verran kuin tarvitsen välttämättä tietää. Minun rakas enoni on myöskin saarella ja sinä olet, tai sinun pitäisi olla hänen ystävänsä yhtä hyvin kuin minunkin, emmekä me kumpikaan unohda sinua, kun palaamme Oswegoon takaisin."
"Ehkä te ei koskaan sinne palaa; kuka tietää?" Tämä lausuttiin niin epäillen kuin joku hylkää epävarman ehdotuksen, eikä sen tarkoitus näyttänyt olevan ilkkua tai peloitella.
"Eihän tiedä muut kuin Jumala, mitä vielä voi tapahtua. Elämämme on Hänen kädessään. Kuitenkin luulen, että sinä olet hänen apulaisensa meidän pelastuksessamme."
Tämä kävi yli Kevään ymmärryksen ja hän katseli Mabelia tietämättömän näköisenä, vaikka ilmeisesti näytti tahtovan auttaa.
"Hirsilinna paljo hyvä", hän kertasi niin pian kuin epäilevä ilme hänen kasvoiltaan katosi pannen erikoista painoa kahteen viime sanaan.
"Hyvä, sen minä ymmärrän, Kevät, ja nukun siellä ensi yön. Tottahan saan sanoa enolleni, mitä sinä olet sanonut?"
Kevätkaste hätkähti, ja kysyjä huomasi, että hänet täytti tuska ja hätä.