"Silloin sinä olet jonkun aikaa ollut vaanimassa. Luulen kuitenkin, ettet ole laskenut niitä, jotka ovat jäljellä."
Kevät nauroi, kohotti neljä sormeansa ja peukalot ja nykäisten sormiansa virkkoi: "punatakit", ja peukaloita koskien lisäsi: "Suolavesi, majoitusmestari." Tämä kaikki oli aivan oikein, ja Mabel alkoi vakavasti miettiä, olisiko hänen ollenkaan soveliasta päästää tätä vierasta pois ilman, että häneltä olisi tavalla tai toisella saatu täydellinen selvyys. Mutta pakotus soti tässä niin kokonaan vastaan niitä ystävyyden ja luottamuksen tunteita, joita tämä olento hänessä oli herättänyt, että hän empimättä hylkäsi ajatuksen kutsua enon tutkimaan asiaa heti, kun sellainen oli hänen mieleensä selvästi juolahtanut. Sellainen oli arvotonta hänelle itselleen ja väärin hänen ystäväänsä kohtaan. Tätä hyvää päätöstä tuki vielä se varmuus, ettei tyttö kuitenkaan mitään virkkaisi, jos häntä ruvettaisiin pakottamaan.
"Sinä ajattelet siis, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin nämä ajatukset olivat hänen mielestään häipyneet, "että minun olisi parasta asua hirsilinnassa?"
"Hyvä paikka vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka. Hirret paksu."
"Sinä puhut niin varmasti kuin olisit ollut siellä ja mitannut sen seinien paksuuden."
Kevät nauroi, ja hän näytti tietävän, vaikk'ei puhunut mitään.
"Tietääkö joku muu kuin sinä, miten tämä saari löytyy? Onko joku irokeeseista nähnyt sen?"
Kevät näytti surulliselta ja heitti levottomia silmäyksiä ympärilleen aivan kuin peläten kuulijoita.
"Tuskaroora kaikkialla — Oswego — täällä — Frontenac, mohokki kaikkialla."
"Mutta me luulimme, ettei yksikään tätä saarta tiennyt, emmekä uskoneet tarvitsevan ollenkaan pelätä vihollisiamme täällä."