"Minä ymmärrän sinua, Kevät, ja tunnen, että menettelysi on luonnollinen ja oikeudenmukainen; ja varmaankin on minun parasta jäädä tänne, sillä olen ehkä liioitellut voimiani. Mutta sano minulle: jos minun enoni tulee yöllä ja pyrkii sisään, annathan sinä minun avata oven hänelle?"

"Tietty. Hän on täällä vanki ja Kevät pitää vanki ennempi kuin päänahka; päänahka tyydyttää kunnianhimo, vanki tyydyttää tunne. Suolavesi paljo piilossa, ei tietää itse myös, missä on."

Tässä Kevät nauroi tyttömäisellä, hilpeällä tavallansa, sillä hänestä hänen mielijohteensa oli niin hullunkurinen. Tätä seurasi pitkä keskustelu, jossa Mabel koetti saada selville hänen todellisen tilansa, toivoen samalla keksivänsä jonkun keinon palaavien ystäviensä auttamiseksi. Kevät vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisesti ja varovasti koettaen tarkasti ottaa lukuun kaikki pikku asiatkin, jotka voisivat vaikeuttaa hänen ystäviensä toimintaa. Kaikki tiedot, mitä hän suostui antamaan, voimme supistaa seuraavaan.

Nuolenpää oli kauan ollut ranskalaisten kätyrinä, vaikka tässä tilaisuudessa oli ensi kertaa heittänyt pois naamarin. Hän ei enää voinut jäädä englantilaisten pariin, sillä hän oli huomannut heissä epäluuloa häntä kohtaan ja varsinkin Haukansilmä näytti pitävän häntä silmällä, ja sen vuoksi hän näytti tahtovan kerskua kavalluksellaan mieluummin kuin salata sitä. Hän oli johtanut soturien retkeä saarta vastaan, vaikkakin varsinainen päällikkyys oli mainitsemallamme ranskalaisella upseerilla. Kevät ei kuitenkaan tahtonut sanoa varmaan, oliko saaren keksijä juuri hänen miehensä vai joku toinen. Tästä hän ei puhunut sen enempää, vaan huomautti, että hän ja hänen miehensä olivat vaaniskelleet Lokin liikkeitä silloin, kun he joutuivat Lokilla kiinni. Saaren aseman olivat ranskalaiset saaneet ilmi ihan äskettäin, ja Mabel tunsi piston sydämessään, kun huomasi intiaanivaimon puheessa viittauksen, että joku Duncan of Lundien palveluksessa oleva kalpeanaama on neuvonut tien viholliselle. Tämä oli vain hämärä vihjaus, ja kun Mabel jälkeenpäin mietti sitä, hän luuli toista ymmärtäneensä väärin ja toivoi sydämensä pohjasta, että Jasper Western selviäisi tahratta tästä jutusta.

Kevät ei epäillyt tunnustaa, että hänet oli lähetetty saarelle ottamaan selvää, kuinka paljon oli todella miehiä jätetty, vaikka hän samalla ilmaisi omalla yksinkertaisella tavallaan senkin, että hänen halunsa auttaa Mabelia oli kuitenkin suurimpana syynä hänen tuloonsa. Hänen tietojensa ja omien havaintojensa perustalla vihollinen siis tiesi, kuinka suuri voima oli heitä vastassa. He tiesivät senkin, montako miestä oli mennyt kersantti Dunhamin mukana ja mitä tarkoitusta varten he olivat liikkeellä, vaikk'eivät tienneet, missä paikassa he olivat päättäneet odotella ranskalaisten veneitä. Olisi ollut tavattoman hauska nähdä sitä kiihkoa, millä nämä yksinkertaiset naiset koettivat saada toisensa ilmaisemaan kaikki tietonsa, joita he kumpikin voisivat käyttää omien ystäviensä ja heimolaistensa hyväksi, ja miten tarkasti molemmat karttoivat virkkamasta yhtään ainoata sellaista sanaa, joka voisi vahingoittaa hänen omiansa. Kevät tahtoi tietää, mihin kersantti oli lähtenyt ja koska hän palaisi, aivan yhtä kiihkeästi, kuin Mabel halusi saada selville muita seikkoja. Edellinen asetti kysymyksensä niin taitavasti, että sellainen olisi tuottanut kunniaa korkeammankin sivistyksen saaneelle yksilölle, eikä hän jättänyt käyttämättä mitään kiertotietä, jolla hän luuli saavansa selville tämän kiihkeästi haluamansa asian. Mutta kun Mabel puolestaan kysyi jotakin, joka olisi valaissut villien suunnitelmia ja aikomuksia, hän kuunteli vaieten melkeinpä epäillen eikä vastannut mitään.

Näin kuluivat tunnit ihan huomaamatta, sillä molemmat olivat liian innostuneita ajatellakseen lepoa. Aamupuolella vaati luonto kuitenkin oikeutensa, ja Mabel laskeutui levolle muutamalle sotilaita varten tehdylle olkivuoteelle ja vaipui pian syvään uneen. Kevät lepäsi hänen vierellänsä, ja koko saarella vallitsi metsien pyhä rauha, niinkuin ihminen ei olisi sitä koskaan häirinnyt.

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, paistoi aurinko ampuma-aukoista sisään ja hän huomasi, että päivä oli jo pitkälle kulunut. Kevät nukkui vielä siinä olkipatjalla niin levollisesti, kuin ei mikään milloinkaan olisi hänen rauhaansa häirinnyt eikä herättänyt levottomuutta hänen mielessään. Mabelin liikkeet herättivät hänet kuitenkin pian, sillä hän oli aina tottunut olemaan varuillansa, ja sitten he katselivat ampuma-aukoista saadakseen selville, mitä heidän ympärillään oli tapahtunut ja molemmat toivoivat ystävilleen menestystä.

XXIII LUKU.

"Kun ikuisuus kutsuu ja kuolinkello soi, niin murhe ja maailma häipyy pois. Et Luojasi tekoja moittia sa voi, Vaikk' oudot hänen tiensä sulle ois. On onnekas, ken tyynesti kohtalonsa kantaa ja ohjaavi purtensa kohti kaukorantaa; ei kuolo häntä kauhistaa voi."

Faerie Queene.