Päivälläkin vallitsi vielä yön rauha ja hiljaisuus. Vaikka Mabel ja Kevät kulkivat ampuma-aukolta toiselle, eivät he aluksi voineet keksiä ainoatakaan elävää olentoa. Sillä paikalla, missä M'Nab tovereineen oli keittänyt, paloi puoliksi riittynyt tuli ja leijaileva savu kohosi kevyenä ylös, aivan kuin viekoitellen retkelle-lähteneitä takaisin saarelle, ja asumukset oli ulkoapäin järjestetty ihan entiseen kuntoon. Mabel hätkähti, kun hän huomasi kolme 55:nnen punaiseen takkiin puettua miestä, jotka oli asetettu ryhmään puoliksi loikovaan asentoon aivan kuin he olisivat kaikessa rauhassa keskustelleet, ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän tarkemmin katsottuaan huomasi verettömät kasvot ja lasittuneet kuolleensilmät. Ne oli asetettu aivan lähelle hirsilinnaa, ja kun heidän kankeat jäsenensä oli laitettu erilaisiin asentoihin, näyttivät he etempää aivan eläviltä. Niin kauhea kuin tämä ryhmä olikin, se oli kuitenkin järjestetty sellaisella taidolla, että sadan kyynärän päästä olisi ollut mahdoton keksiä, mitä vehkeitä tässä oli harjoitettu. Tutkittuaan tarkasti rannikkoa Kevät näytti toverilleen, missä oli neljäs soturi. Hänet oli asetettu puuntyvelle niin, että jalat riippuivat veden yläpuolella ja hän näytti innokkaasti onkivan. Nahattomat päät oli peitetty hatuilla, ja jokaisen kasvoista oli tarkasti pesty kaikki veren jäljet.
Nämä kauhunkuvat, jotka eivät kiihdyttäneet ainoastaan hänen ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan sotivat niin jyrkästi luontoa ja kaikkea inhimillisyyttä vastaan, saivat Mabelin kokonaan pois suunniltaan. Hän lysähti hervotonna istualleen muutamalle laatikolle ja kätkien kasvonsa esiliinaan istui siinä useita minuutteja, kunnes Kevään matala ääni kutsui hänet uudestaan ampuma-aukolle. Hän osoitti siellä Jennien ruumista, joka oli pantu hieman etukumaraan seisomaan muutaman asumuksen edustalle luuta kädessä ja hatun nauhat liehuen tuulessa, ikäänkuin hän olisi kuunnellut miesten keskustelua. Välimatka oli liian suuri, että olisi tarkasti voinut huomata kasvojenilmettä, mutta Mabelista tuntui, kuin onnettoman suu olisi väännetty kauheaan hymyyn.
"Kevät, Kevät!" huudahti Mabel, "tämä voittaa kaiken, mitä minä milloinkaan olen kuullut tai kuvitellut sinun heimosi viekkaudesta ja ilkeydestä."
"Tuskaroora paljo viekas", Kevät vastasi tavalla, joka ilmaisi, että hän mieluummin ihaili kuin tuomitsi tätä ruumiiden rääkkäystä. "Ei tekee sotamiehille mikään paha. Auttaa irokeesit. Ottavat ensin päänahka, sitten ruumis tekee palvelus. Sitten polttaa kaikki."
Tämä puhe ilmaisi Mabelille, kuinka suuresti hänen intiaaniystävänsä ajatukset ja tunteet erosivat hänen omistansa, eikä hän moneen minuuttiin voinut virkkaa hänelle ainoatakaan sanaa. Tätä tilapäistä äänettömyyttä ja kylmyyttä ei Kevät kuitenkaan huomannut, sillä hän laittoi kuntoon heidän yksinkertaista aamiaistansa, ikäänkuin ei mikään olisi hänen tunteitansa järkyttänyt. Mabel söi vain sangen vähän, mutta hänen toverillaan näytti olevan tavaton ruokahalu. Sitten he taas heittäytyivät omiin ajatuksiinsa ja katselivat, mitä ihmeitä saarella tapahtuisi. Vaikka sankarittaremme kiihkeästi halusi nähdä edes vilahduksen ystävistään, ei hän koskaan mennyt ampuma-aukolle vetäytymättä taas seuraavana hetkenä kauhusta väristen syrjään, mutta taas heti hän palasi sinne uudestaan, kun kuuli lehtien ja oksien rapisevan tuulessa ja luuli siellä ystäviensä liikuskelevan. Juhlallisen kauheata oli katsella kuolleitten istuvan aina samassa huolettomassa asennossa aivan kuin he olisivat laskeneet leikkiä toistensa kanssa. Sankarittarestamme tuntui kuin hän olisi katsellut paholaisten tihutöitä.
Vuosien pituinen päivä muuten kului hiljaa ja rauhallisesti eikä ainoatakaan intiaania tai ranskalaista näkynyt. Yö laskeutui vihdoin kaiken yli käärien salaperäiseen vaippaansa luonnon kauniit kuvat samoin kuin ihmisten tihutyöt ja kaiken kurjuuden, mitä luomakunnan kruunu oli aikaansaanut. Tämän yön Mabel nukkui rauhallisemmin kuin edellisen, sillä hän oli yhä enemmän varmistunut siinä luulossa, ettei hänen kohtaloansa ratkaistaisi, ennenkuin isä palaisi. Seuraavana päivänä kersanttia kuitenkin jo odotettiin ja herättyään sankarittaremme riensi kiihkeästi ampuma-aukoille saadakseen selville, millainen ilma oli, mitä enteitä saattoi pilvissä havaita ja millaiseksi oli muuttunut saaren elämä. Kauhistava ryhmä oli edelleen paikoillaan, kalastaja harjoitti entistä ammattiansa ilmeisesti syventyneenä työhönsä ja Jennien häväistyt kasvot kauheasti hymyilivät majan ovelta. Mutta ilma oli muuttunut: rivakka tuuli kävi etelästä ja pilvet näyttivät ennustavan myrskyä.
"Tämä käy yhä vaikeammaksi kestää, Kevät", virkkoi Mabel poistuessaan aukolta. "Mieluummin tahtoisin nähdä itse vihollisen, kuin edelleen katsella tuota kuolleitten kauheata näytelmää."
"Hiljaa! Ne tulee. Kevät luulee kuulee huuto, niinkuin soturi huutaa, kun ottaa päänahka."
"Mitä sinä tarkoitat? Eihän siellä ole mitään teurastettavaa enää, ei voi olla!"
"Suolavesi!" huudahti Kevät nauraen katsellessaan ampuma-aukosta.