"Minun rakas enoni! Jumalan kiitos! Hän elää! Oi, Kevät, Kevät, sinä et voi antaa heidän tehdä pahaa hänelle!"
"Kevät heikko vaimo. Mitä soturit välittää, kun hän sanoo? Nuolenpää tuo hänen tänne."
Sinä hetkenä Mabel oli ampuma-aukolla, ja siinä, toden totta, olivat Cap ja majoitusmestari intiaanien käsissä. Kahdeksan tai kymmenen villiä vei heitä nyt hirsilinnalle, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä, koska siellä ei ollut ainoatakaan miestä. Mabel tuskin uskalsi hengittää, ennenkuin koko joukko oli ehtinyt ovelle ja hän helpotusta tuntien huomasi, että ranskalainen päällikkö oli mukana. Seurasi hiljainen neuvottelu, jossa molemmat, sekä valkoihoinen päällikkö että Nuolenpää puhuivat vakavasti molemmille vangeillensa, jonka jälkeen majoitusmestari puhui Mabelille niin kovasti, että tämä kuuli:
"Kaunis Mabel! Kaunis Mabel!" hän sanoi, "katsokaa jostakin ampuma-aukosta ja säälikää tilaamme. Meitä uhataan heti paikalla kuolemalla, jos te ette viivyttelemättä avaa ovea voittajille. Totelkaa heitä tai ei kulu puoltakaan tuntia, ennenkuin me olemme menettäneet päänahkamme."
Mabelista tuntui, että majoitusmestari puhui liian kevyesti niin tärkeästä asiasta kuin oli hirsilinnan luovuttaminen ja siksi hänessä heräsi halu viivyttää antautumista niin kauan kuin suinkin.
"Puhu minulle, eno", hän sanoi suu aivan aukossa, "ja sano, mitä minun tulee tehdä."
"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" huudahti Cap, "sinun suloinen äänesi, Magneettini, keventää sydämeni kuormaa, sillä minä pelkäsin, että sinä olit jakanut Jennie-paran kohtalon. Viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin ajan on hirvittävä rautainen kahle rusentanut minun rintaani. Sinä kysyt minulta, mitä sinun olisi tehtävä, enkä minä voi neuvoa sinua, vaikka oletkin minun oman sisareni tytär. Ainoa, mitä voin sanoa, onneton tyttöseni, on, että kiroan sen päivän, jolloin sinä ja minä ensi kerran näimme tämän suolattoman vesilätäkön."
"Mutta, eno, onko sinun henkesi vaarassa ja tahdotko sinä, että minun pitäisi avata ovi?"
"Mitäkö sinun on tehtävä? En tahdo salata keneltäkään, joka ei ole joutunut näiden riiviöiden käsiin, ettei hänen pitäisi avata eikä päästää mitään joutuaksensa heidän käsiinsä. Majoitusmestari ja minä olemme molemmat vanhoja emmekä edes miehiä siinä merkityksessä kuin Haukansilmä tarkoittaa, eikä ole väliä, jos sellaiset matelijat päättävät päivänsä tänä tai ensi vuonna. Ehkäpä keksisin jotakin, jos olisin laivankannella tällaisessa tilanteessa, mutta täällä erämaassa voin vain sanoa, että jos minä pääsisin edes sellaiseen suojaan, mitä hirsilinna tarjoaa, saisivat intiaanit yrittää kauan, ennenkuin saisivat minut sieltä ulos narratuksi."
"Älkää välittäkö siitä, mitä enonne sanoo, kaunis Mabel", pisti väliin majoitusmestari, "sillä pelko on sumentanut hänen arvostelukykynsä, eikä hän voi ollenkaan laskea, mitä seurauksia saattaa niskottelusta olla. Me olemme täällä kelpo miesten vankina ja meitä kohdellaan, kuten herrasmiehiä ainakin, eikä siis tarvitse mitään hävyttömyyttä heidän puoleltaan pelätä. Se, mitä on tapahtunut, on tavallista sodassa, eikä meidän sen vuoksi voittajiamme tarvitse kauhulla ajatella, sillä he karttavat tekemästä vääryyttä vangeillensa. Olen varma, ettei herra Cap enempää kuin minä itsekään saa syytä valittaa minkään puutetta sen jälkeen, kuin antausimme herra Nuolenpäälle, joka on kuin roomalainen tai spartalainen, ylevä ja lahjakas. Mutta muistakaa, että asia tulee arveluttavammaksi, ja me voimme menettää tuossa paikassa päänahkamme, ellette te avaa ovea ja pelasta meitä."