Totta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun Haukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän vihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa keino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli nyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien sotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden ja lähteä epävarmalle pakotielle.
Kuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi oli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista näkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he lähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin kauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka melaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot panivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.
"Joko minä laukaisen?" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa taistelun.
"Ei vielä, poika — ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."
"Entäs Mabel?"
"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."
"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda hänet lähemmä omaa piiloamme!"
"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä hän on, koska siellä on turvassa."
"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä, pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."
"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."