Hänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi nuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän kuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni kurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan iskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen vuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he näyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja molemminpuolisen halunsa voittaa.
Jasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin höyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa. Nuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta halu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi kymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut heidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle niin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään löysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin hän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli saanut veneen.
Jasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen koettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten hirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään muuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin toisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.
"Ota tämä mela, Jasper", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka kuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, "ja seuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän."
"Entäs Käärme?"
"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt Kaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä suurimpaan vaaraan, jos toimettomina — kuten naiset — jäämme tähän voivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee käyttää hyväksemme."
Kova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.
"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?" kysyi Cap. "Se on kuin peikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta."
"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne niitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei epäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän käsiinsä!"
"Entäs me!" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut onnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt toverinsa oman onnensa nojaan.