"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy heti paikalla jättää tämä paikka."
"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö hän vai on kuollut?"
"Jasper on oikeassa" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä. "Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani, ennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt."
"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä", lisäsi Cap. "Oikea merimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että sisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita."
"Pois, pois!" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen vesille. "Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos henkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin suinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi, joka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta metsästäjän!"
VII LUKU.
"Ja tääkö Yarrow — virta se, min luokse mielein palaa? Sun koskiesko kohinaa mun sielun' kuulla halaa? Se on kuin laulu kiehtova kuin harpun ääni hellä, Mi surut syömein viihdyttää vain sulosävelellä."
Wordsworth.
Yöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren suonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat veneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä pilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta metsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut ollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa metsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy noudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka erittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti ympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä kuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja käytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni tänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta kuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.
Kaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel Dunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana. Elämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin tytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin kuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka ensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.