Cap katsoi intiaaniin, sillä ensi kertaa heidän tutustumisensa jälkeen tämä osoitti mielenliikutusta, mutta käänsi heti silmänsä sinne, mihin päällikön katse ja käsi oli suunnattuna ja huomasi aukean pilkun lehtimeren laidassa.
"Jaa, jaa, se on aivan sellainen kuin odotinkin lähtiessäni meren rannalta etsimään merta, jonka vesi on suolatonta", sanoi Cap kohauttaen olkapäitänsä niinkuin se, joka on kyllin selvästi ilmaissut ajatuksensa, ettei tarvitse sanoa enempää. "Tuo on siis Ontario, tuo tumma pilkku, joka sopisi minun taskuuni. Toivoakseni se on edes niin suuri, että siellä mahtuu liikkumaan kanotillansa. — Mutta Nuolenpää, jos meidän lähettyvillämme on valkoihoisia, niin tunnustan, että mielelläni tahtoisin tutustua heihin."
Intiaani nyökkäsi ääneti myöntyvästi ja koko seurue laskeutui alas näkötornistansa. Kun he pääsivät maahan, ehdotti Nuolenpää, että hän menisi tulen luo katsomaan, kuka sen oli sytyttänyt. Samalla hän käski vaimonsa ja kahden toisen toverinsa mennä kanotin luo, jonka he olivat jättäneet muutamaan joen poukamaan, ja odottaa hänen paluutansa.
"Miksi niin, päällikkö? Siitähän saattaisi olla monenlaista harmia", vastasi vanha Cap. "Tällaisella oudolla väylällä on vaarallista, jos luotsi poistuu liian kauaksi ruorista. Luvallanne siis emme eroa toisistamme."
"Mitä veli tahtoo?" kysyi intiaani vakavasti, vaikk'ei vähimmässäkään määrässä osoittanut loukkaantuneensa epäluottamuksesta.
"Sinun seuraasi, Nuolenpää ystäväni, en mitään muuta. Minä tulen sinun mukaasi ja puhuttelen noita muukalaisia."
Intiaani suostui empimättä, ja kääntyen uudestaan kärsivälliseen ja nöyrään vaimoonsa, joka harvoin uskalsi katsoa häntä suoraan kauniilla, mustilla silmillään, vaan osoitti kunnioitustaan, pelkoaan ja rakkauttaan äänettömällä alistuvaisuudella, ja käski tämän jäädä veneen luo. Mutta Magneetti pani vastaan. Huolimatta siitä, että oli osoittanut rohkeutta ja tavatonta tarmoa monissa tilaisuuksissa, hän oli kuitenkin vain nainen; ja ajatus, että hänen täytyisi erota molemmista miehisistä suojelijoista keskellä tätä rajatonta erämaata, tuntui niin kiusalliselta, että hän lausui haluavansa seurata enoansa.
"Kävely tekee hyvää, herraseni, niin pitkän istumisen jälkeen kanotissa", hän lisäsi ja veri palasi hänen poskilleen, jotka olivat kalvenneet, vaikka hän oli koettanut säilyttää mielenmalttinsa. "Ehkäpä noiden muukalaisten mukana on naisiakin."
"Tule sitten, lapsukainen; sinnehän on vain pieni matka ja me kerkiämme hyvin takaisin tuntia ennen auringon laskua."
Tällä luvalla tyttö, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, valmistui seuraamaan miehiä, kun taas Kevätkaste, kuten intiaanin vaimoa nimitettiin, nöyrästi lähti kanotille päin, sillä hän oli oppinut tottelemaan ja rakasti liian paljon metsän hämäryyttä ja yksinäisyyttä voidakseen tuntea pelkoa.