"Ei, en ole sanonut niin paljoa, vaikkakin luulen pelastaneeni isänne päänahan. Mies voinee elää päänahattakin, enkä senvuoksi voi sanoa, että olisin pelastanut hänen henkensä. Jasper voi sanoa pelastaneensa teidät, sillä ilman hänen tarkkaa silmäänsä ja voimakasta kättänsä ei vene olisi voinut vaaratta laskea koskista sellaisena yönä kuin mennyt oli. Pojan lahjat viittaavat vesille, kun taas minun metsästykseen ja metsäurille. Tuolla hän on lahden poukamassa katselemassa veneitä ja tarkastamassa rakasta purjealustansa. Minun mielestäni Jasper Westernin tapaista nuorukaista ei löydy näillä main."
Ensi kerran sen jälkeen kuin oli tullut huoneestaan Mabel nyt käänsi silmänsä alas ja huomasi etualan siitä taulusta, jota juuri oli ollut ihailemassa. Oswego laski tummat vetensä järveen jyrkkien äyräitten välitse, joista itäpuolinen oli vielä jyrkempi ja ulottui kauemma kuin läntinen. Linna oli viimeksimainitulla rannalla ja sen välittömässä läheisyydessä oli muutamia hirsimökkejä, jotka oli sinne vähän erilleen rakennettu, koska ne eivät voineet ottaa osaa paikan puolustukseen, vaan ottivat vastaan maihin tulevat tavarat tai siellä lastattiin veneisiin kaikki ne tavarat, jotka lähetettiin Ontarion rannalla oleviin linnoihin ja siirtoloihin. Kaksi matalahkoa, kiemurtelevaa hiekkasärkkää oli muodostettu suojaksi pohjoisen nostamia laineita ja virran ryöppyjä vastaan. Järveltä tulevat laineet tyyntyivät joen suulle muodostettuihin poukamiin. Näin oli läntiseen rantaan syntynyt lahtia ja niemiä, ja kun ranta siellä oli syvä, muodostui sinne miellyttävä satama. Juuri sen ja linnan väliselle rantamalle olivat mainitut, koruttomat asumukset rakennetut.
Veneitä, ruuhia ja kanotteja oli vedetty hietikkorannalle, ja itse lahden poukamassa kellui se pieni alus, jonka vuoksi Jasper vaati oikeutta saada lukeutua merimiehiin. Se oli pieni sotahaaksi, kantavuudeltaan ehkä nelisenkymmentä tonnia ja rakenteeltaan niin sievä ja kauniisti maalattu kuin konsanaan joku sotalaiva saattoi toivoa, ja ensi silmäyksellä Mabel tajusi, että se oli sievin ja viehättävin sota-alus, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Eräs upseeri oli sen tilannut kuuluisasta telakasta Englannista omien piirustustensa mukaan. Tummahko maali oli siisti, ja sotainen ja hulmuva lippu sen perässä ilmaisi sen kuuluvan kuninkaalle. Sen nimi oli Lokki.
"Tuo sitten on Jasperin alus!" sanoi Mabel, joka luonnollisesti liitti itse kutterin ja sen ohjaajan erottamattomasti yhteen. "Onko tällä järvellä monta muuta laivaa?"
"Ranskalaisilla on kolme — ja yksi niistä on, kuten he minulle ovat sanoneet, oikea laiva, jollaisia käytetään valtamerellä, toinen on priki ja kolmas kutteri, kuten tämä Lokkikin. Sitä he sanovat Oravaksi — omalla kielellään tietenkin, ja se näyttää hirvittävästi vihaavan meidän koreaa alustamme, sillä Jasper harvoin on ulapalla, ettei Orava kiitäisi hänen kintereillään."
"Ja pakeneeko Jasper ranskalaista, vaikka se esiintyy oravana ja sitäpaitsi vesillä ollessa?"
"Mitä hyödyttäisi urhoollisuus, ellei sitä voisi hyväkseen käyttää? Jasper on rohkea poika, sen tietävät kaikki rajaseutulaiset, mutta hänellä ei ole tykkejä, vaan yksi ainoa pieni haupitsi ja miehistönä, paitsi häntä itseään, pari miestä ja poikanen. Kerran olin mukana sellaisella retkellä, ja nuorukainen oli kyllin rohkea viedäkseen meidät niin likelle, että aseet alkoivat puhua. Ranskalaisilla täytyy olla tykit ja pyssyt eivätkä ne uskalla pistää päätään ulos ampuma-aukoista, ellei niillä ole vähintäänkin parikymmentä miestä Oravansa apuna. Ei, ei; tämä Lokki on luotu lentämään. Majuri on sanonut, ettei hän pane sitä avoimeen taisteluun eikä asesta ja miehitä sitä, muuten se jonakin kauniina päivänä saattaisi taittaa siipensä. Minä en ymmärrä paljoa näistä asioista, sillä ne eivät ole ollenkaan minun taipumusteni mukaiset; mutta voihan toki asioita järjellään edes jossain määrin tajuta."
"Ai, tuolla on minun enoni, eikä ole ollenkaan pahentunut uinnistaan ja tulee tänne katsomaan tätä sisämaan järveä."
Ja aivan oikein Cap, ilmaisten tulonsa parilla lystikkäällä rykäisyllä, ilmestyi nyt vallitukselle ja nyökäten sisarensa tyttärelle ja hänen seuralaiselleen pysähtyi arvostellen tutkimaan eteensä avautuvaa ulappaa. Saadakseen täydellisen yleiskuvan vanha merikarhu kiipesi vanhalle rautatykille, risti kätensä rinnoilleen ja oli ottaen peräytyvän asennon kuten keinuvassa laivassa valmis tarkastamaan asemaa. Lyhyt piippunysä hampaissa täydensi hänen muodostamaansa taulua.
"No, herra Cap", kysyi Haukansilmä vaatimattomasti, sillä hän ei huomannut sitä ylenkatseellista ilmettä, joka vähitellen levisi toisen kasvoille, "eikö se ole komea ulappa ja eikö se ansaitse järven nimeä?"