"Voiko kukaan sanoa Mingojen nähneen Mohikanin selkää? Onko kukaan vihollinen, jonka kanssa hän on taistellut, nähnyt huomispäivää? Lauloiko kukaan Mingo, jota hän ajoi takaa, koskaan riemu-laulua? Onko Mohikani koskaan valehdellut? Ei, sillä totuus oli elävä hänessä ja ainoastaan se puhui hänen kauttansa. Nuoruudessaan oli hän sotilas, ja hänen mokkasiininsa jättivät veripilkkuja jälkeensä. Vanhana oli hän viisas, ja hänen sanansa neuvottelu-nuotion ääressä eivät hävinneet tuulen mukana."
"Nyt on hän onnellinen," jupisi Nahkasukka, "minä näen sen hänen silmistänsä, ja sitä en ole voinut sanoa hänestä siitä saakka, kuin Delavarit läksivät jokensa lähdehaaroilta ja kulkivat länttä kohti. Oi, siitä on pitkät, pitkät ajat, ja monta surun päivää olemme molemmat yhdessä sitten kokeneet."
"Haukansilmä!" sanoi indiani yht'äkkiä viimmeisen elonkipinän voimalla.
"Haukansilmä, kuunnelkaa veljenne kuolemaa."
"Minä kuulen, John," vastasi metsästäjä englannin kielellä, syvästi liikutettuna, ja siirtyi häntä lähemmäksi. "Me olemme olleet veljiä paremmassakin kuin indianilaisessa tarkoituksessa. Mitä toivotte minulta, Chingachgook?"
"Haukansilmä, minun esi-isäni kutsuvat minua suloisille metsästysmaille. Tie on auki ja päällikön silmät nuorentuvat. Minä näen — mutta en näe yhtään valkeaa miestä; siellä ei näy muita kuin hurskasmielisiä, urhollisia indiania. Hyvästi, Haukansilmä — te menette valkeain miesten taivaasen, mutta minä menen isäini luokse. Käskekää panna Mohikanin jousi, tomahavki, piippu ja Wampumi hänen hautaansa, sillä hänen lähteissään on yö, kuten silloin kuin sotilas lähtee sotajälelle, eikä hän voi pysähtyä niitä etsiäksensä."
Hän vaikeni, sillä itse elementitkin näyttivät yhdistyvän, murtaakseen kaiken inhimillisen vastustusvoiman. Sill'aikaa kuin nyt kerrotut seikat tapahtuivat, olivat mustat pilvet taivaalla lakkaamatta lisääntyneet ja suurenneet, ja se kolkko hiljaisuus, joka nyt vallitsi ilmassa, ilmoitti äkillistä lämpömäärän muutosta. Pitkän vuoren vierteitä yhä raivoovia leikkiä ei epävakaiset tuulen-puuskat enää viskanneet sinne tänne, vaan ne kohosivat korkealle ilmaan taivasta kohti. Raivokkaan elementin hävitys-työssäkin näytti vallitsevan jokin tyyneys, ikäänkuin se olisi aavistanut, että sen hävittävää voimaa vahvempi käsi pian oli estävä sen etenemistä. Savupatsaat, jotka kohosivat laakson päälle, alkoivat nousta yhä korkeammalle ja sitten yht'äkkiä kadota, ja kirkkaita salamoita leimahteli läntisten vuorten päälle kokoontuneiden pilviryhmien välissä. Muuanta salamaa, joka levitti liekkuvaa loistoa ympärilleen, valaisten koko taivaanranteen, seurasi ankara ukkosenjyrinä, joka vieri kallioiden välisiä alangoita pitkin ja tuntui tärisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Mohikani oikasi ruumistansa, ikäänkuin totellakseen annettua lähdön merkkiä, ja ojensi kuihtuneen kätensä länteen päin. Hänen ruskeat kasvonsa loistivat ilosta, joka kumminkin, niinkuin kaikki muutkin tunnonmerkit, vähitellen katosi; jäntereet kangistuivat muuttuessaan lepotilaan, hiljainen vavahteleminen näkyi tuokion aikaa hänen huultensa ympärillä, käsi vaipui vitkaan alas kylkeä vasten kankeana ja liikkumatonna, ja siinä istui nyt päällikkö hengetönnä, selkä nojassa kalliota vasten, lasittavat silmät avoinna ja vielä tuijottaen kaukaisiin vuoriin päin, ikäänkuin tuo tyhjäksi jätetty pölymaja olisi tahtonut viitata sitä suuntaa mihin sen hengen oli kiitäminen, joka hiljan oli asunut siinä ja sitä elähyttänyt.
Natty tarttui ystävänsä kylmään käteen ja katseli kauan ja miettiväisesti hänen kasvojansa, sanaakaan virkkaamatta.
"Nyt on kaikki loppunut," sanoi hän viimein surullisesti. "Hänet on tuomitseva hurskas tuomari eikä uusien oikkujen ja aikain mukaan tehdyt lait. Ihmisen täytyy odottaa viimeistä hetkeänsä Jumalan tahdon mukaan, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa että alan kyllästyä elämään. Tuskin löytyy enään puutakaan, jota tuntisin, eikä ole helppo saada nähdä yksiäkään kasvoja, joita opin tuntemaan nuoruuteni päivinä."
Suuria vesipisaroita alkoi nyt putoilla ja pian vuoti vettä virtanaan tulikuumalle kalliolle. Indianin ruumis vietiin pikaa erääsen kallionlomaan ja koirat seurasivat perässä ulvoen hiljaisella valittavalla äänellä, joka ilmoitti sitä surua, jota ne tunsivat vanhan, rakkaan ystävän kadottamisesta.
Elisabeth löysi kyllin suojaa alassyöksevää sadetta vastaan erään ulkonevan kallionsyrjän alla. Mutta paljoa ennenkuin sade oli lakannut kuului alhaalta ääniä, jotka huusivat hänen nimeänsä, ja kohta sen perästä näkyi joukko ihmisiä jotka lähenivät kalliota ja, koetellen tuhkaläjiä, raivasivat tietä vielä savuavien puiden ja kantoin välitse… Muutamia minuutta sen jälkeen lepäsi Elisabeth isänsä sylissä, jonka iloa, niinkuin hän itse luuli ainiaksi kadonneen lapsensa löytämisestä nuoret lukiamme itse kuvailkoot.