Mutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin pottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti, mehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi vieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia Hirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään, kääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:
"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja kaivavat ylös kirveen."
"Jotain sellaista olen kuullutkin", sanoi Le Bourdon, ja hänen kasvonsa pilvistyivät; "pelkäsin niin saattavan käydä."
"Veljeni myös kaivaa ylös kirveen, niinkö?" kysyi Kyyhkynsiipi.
"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja hupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja amerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua kaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla."
"Ei tiedä — ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi runsas Kanadassa."
"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä main. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi."
"Mikä hän on, luulet?" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin, joka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt lähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä. "Aika hyvä päänahka hänellä?"
"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa — mutta hän ja minä olemme maanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan."
"Sitä en usko. Selvä yankee hän!" Le Bourdon hymyili tarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä Gershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti hyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.