3. LUKU.
Intiaanit sotajalalla.
Kun Gershomilla ei näkynyt olevan mitään lähtöaikeita, ryhtyi Le Bourdon jokapäiväiseen työhönsä niin järjestelmällisesti ja tyynesti kuin olisi ollut yksinään. Ensimäiseksi tehtäväkseen valmistausi hän noutamaan edellisenä päivänä tavattua hunajavarastoa; Gershom tarjoutui auttamaan, ja he ahersivat kahden kesken hyvässä sovussa ja luottamuksessa.
Kalamazoo oli polveileva joki, ja se kaarsi Le Bourdonin majan kohdalta noin sadan kyynärän päähän kelopuusta, johon mehiläiset olivat tehneet pesänsä. Ben luonnollisesti tahtoi käyttää tätä seikkaa hunajan hakemiseen vesitse. Laitettuaan kaikki kotona turvalliseen kuntoon astuivat hän ja Gershom kanoottiin, ottaen matkalleen kerrassaan neljä pyssyä. Mukaan pääsi hirsikopistaan myös iso ja vanttera kahlekoira, jolla oli nähtävästi isäntänsä ammatista johdettuna nimenä "Kenno"; iloisena loikki uljas otus edes takaisin mehiläispyytäjän ympärillä ilmaisemassa kiitollisuuttaan ja tepasteli vireästi rantaan. Kahden miehen melomana kiiti keveä alus melkoisen nopeasti vastavirtaankin, ja neljännestunnin kuluttua lähenivät he niemekettä, josta olivat kaataneet puunsa. Koiran levottomuus herätti silloin isännän huomiota, ja hän huomautti siitä kumppanilleen.
"Se vainuaa riistaa", vastasi Whisky-Keskus, joka viinanhimostaan huolimatta oli sekä järkevä että päättäväinen mies. "En yhtään ihmettelisi, vaikka tapaisimme karhuja kärkkymässä hunajaamme!"
"Sellaista on kyllä sattunut minulle", sanoi mehiläispyytäjä; "kahdesti ovat ne pahalaiset häätäneet minut tieheni ja anastaneet saaliini".
"Silloin ei sinulla ollut kumppania, veikkonen", tuumi Gershom, kohottaen rihlapyssyn ja huolellisesti tarkastaen sen piitä ja sankkiruutia. "Niitä tarvitaan koko iso perhe karkottamaan meitä puulta, sillä minä olen päättänyt viedä Dollylle ja Kukalle makeita tuliaisia."
Noustuaan maihin ja kiinnitettyään veneensä tyynnytti Le Bourdon maltittoman koiran, joka oli tottunut niin ehdottomaan kuuliaisuuteen, että se nytkin taipui jättäytymään miesten taakse. Mehiläispyytäjä nimittäin arveli vihollisten varmasti olevan hunajapuun luona, joten hän ei tarvinnut vakoojaa, vaan tahtoi silmäillä asemaa rauhassa. Kumpainenkin kahta pyssyä kantaen astelivat miehet aukiolle, jonne puu oli näkyvissä, ollen kaadettu tiheän metsikön laidasta ulospäin. Ben otti nyt kaukoputkensa esille ja alkoi vakavasti tarkata edellisenä iltana häiritsemiensä hunajankerääjien tilaa.
"Katsohan noita eläviä, miten kiukkuisina ne hyörivät", sanoi hän kumppanilleen, ojentaen tälle tähystimen. "Sellaisessa vimmassa en ole vielä koskaan nähnyt mehiläis-yhteiskunnan olevan. Tavallisesti ne muutamia tunteja pesäpuunsa kukistumisen ja suunnitelmiensa häiriytymisen jälkeen heittävät asian silleen ja parveilevat etsimään uutta pesäpaikkaa, ryhtyäkseen kiireimmiten kokoamaan talvivarastoa. Mutta tuolla ne kaikki vielä kuhisevat ontelon ympärillä kuin aikoen kestää piiritystä."
"Onpa niitä totisesti juhlallinen liuta", myönsi Gershom, "ja jos aiot hyökätä moisten vihollisten kimppuun, niin on minusta tuskin etumieheksi. Mikä kumma noita itikoita riivaa? Eiväthän toki yrittäne pystyttää puuta takaisin kannolleen!"