"Näetkö parven niitä juuri metsän laidassa — hiukan etelämpänä?" kysyi Le Bourdon.
"Näenpä kyllä! Paljon on niitä sielläkin, ja näyttävät liehuvan edes takaisin sen ja puun väliä kuin tulipalon sammuttajat vesisankoineen."
"Karhut ovat siellä", huomautti mehiläispyytäjä tyynesti; "sellaiset liikkeet tunnen vanhastaan. Mesikämmenet vaanivat tiheikössä, mutteivät uskalla tulla ulos sellaista yhteiskuntaa vastaan. Olen kuullut mehiläisten oikein kiukustuneina hätyyttävän karhuja penikulmien päähän."
"Jopa on pikku herhiläisillä sisua! Mutta miten on meidän meneteltävä, Bourdon, sillä kotiväkeni pitää saada hunajaa? Puolet on minun, tiedäthän, eikä tee mieleni luopua. Ja jos voin uskoa silmiäni, Bourdon, pilkistääkin karhun turpa tuon vanhan hongan takaa — tuosta, missä mettiäiset ihan pimittävät ilman!"
"Siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti Le Bourdon rauhallisesti, hymyillen Gershomin itsenäiselle tasanjaolle, jonka kohtuullisuutta vastaan hän katsoi tarpeettomaksi mitään muistuttaa. "Ja tuolta tulee kokonainen karhu", lisäsi hän samaan tapaan, mutta samalla tarkastaen molempia pyssyjään; "jopa lähtevät joukolla liikkeelle ja näkyvät olevan tosissaan".
Niin olikin asian laita. Kerrassaan kahdeksan karhua, joista kuitenkin puolet aivan nuoria, ilmestyi hyppelehtien puunrunkojen yli. Otsot säntäsivät hunajapuuta kohti kuin rynnäten yhteisestä sopimuksesta linnotusta vastaan. Hyökkääjäin tulo hälytti hyönteiset täysin voimin taisteluun, ja kun kömpelöistä eläimistä etumainen ehti puun luo, kietoi sen sankka mehiläispilvi, joka oli kokoontunut puolustamaan aarteitaan. Kontio luotti turkkinsa paksuuteen ja luonnolta saamiinsa torjumisvälineihin, jotapaitsi se oli liiaksi kiihkoissaan pääsemään käsiksi hunajaan, välittääkseen pikku sankareista; se pisti kuononsa sisälle reiästä, varmaankin toivoen saavansa sen suoraa päätä vajotetuksi makeaan tahtaaseen. Karjahdus, kavahdus taaksepäin, etukäpälien viuhtominen ja ilman haukkominen ilmaisivat heti, että korven kuningas oli kohdannut tehokkaampaa vastarintaa kuin oli odottanut.
Tuossa tuokiossa seisoivat kaikki karhut takajaloillaan, huitoen ilmaa etukäpälillään ja loksautellen leukojaan oikealle ja vasemmalle, tuimassa ottelussa miltei näkymättömien vihollistensa kanssa. Vaisto korvasi tieteen, ja vihollistensa paksusta ja tuuheakarvaisesta peitteestä huolimatta osasivat mehiläiset tähdätä pistojaan suojattomiin kohtiin, kunnes nelijalkaisten oli pakko kieriä ruohossa, rusentaakseen ahdistajansa. Tämä keino tehosikin osaksi; mehiläisiä tuhoutui suurin määrin kontioiden piehtaroimisessa. Mutta tässäkin taistelun tiimellyksessä ilmestyi aina uusia hyökkääjiä kaatuneiden tilalle, ja lukumäärä tuntui alkavan päästä voitolle voimasta. Tässä ratkaisevassa vaiheessa, kun karhut näyttivät väsyvän mielettömästä reuhtomisesta ja tyhjän hosumisesta, katsoi Le Bourdon viisaaksi toimittaa joukkonsa näyttämölle. Molemmat miehet laukaisivat yhtaikaa, ja kumpainenkin osasi; isoin karhu jäi hengetönnä paikalle, toinen sai pahan haavan. Tätä menestystä seurasi uusi yhteislaukaus, joka haavotti taas kahta vihollista. Otuksien löntystäessä tiehensä varasivat miehet pyssynsä uusilla panoksilla, ja heidän lähestyessään taistelukenttää oli se tyhjä sekä karhuista että mehiläisistä, kahta kaatunutta kontiota lukuunottamatta. Pesänsä puolustajat seurasivat äskeisiä hätyyttäjiä täysilukuisina, aavistamatta uusien vihollisten tuloa.
Mehiläispyytäjä ryhtyi nyt kumppaninsa kanssa toimenpiteisiin hyönteisten paluun varalta, sillä sitä ei tarvinnut pitkääkään aikaa odottaa. Edellinen sytytti nuotion, johon Gershom kantoi kuivia risuja ja kalikoita, kunnes kirkas loimu kohosi kohti taivasta. Takaisin tullessaan havaitsivat mehiläiset uusien häiritsijäinsä siten vetäytyneen tulimuurien suojaan. Tuhansia pikku eläviä sai surmansa tästä ihmisen viekkaasta keksinnöstä, ja loput läksivät tovin kuluttua päällikköjensä johtamina hakemaan toista talletuspaikkaa uutteruutensa tuloksille.
Vasta puoleltapäivin pääsivät Ben ja Gershom pätkimään ja halkomaan puuta; siihen saakka olivat mehiläiset viivyskelleet kukistuneen pesänsä lähettyvillä, ja olisi ollut vaarallista edetä savun ja kuumuuden turvista. Miehet olivat tuoneet kanootissa kirveitä, kiiloja ja kurikan, ja kun molemmat olivat sellaisten työkalujen käteviä pitelijöitä, oli puun ontelon sisältö pian paljastettu. Ehtoopäivän kuluessa juoksutettiin hunaja nassakoihin, nämä siirrettiin kanoottiin, ja hyvillä mielin olivat miehet päivätyönsä päättymisestä, kun illalla uupuneina istuutuivat metsäpirtin lähteen partaalle aterioimaan.
"Se taisi olla viimeinen onkimani pesä täksi kesää", puheli Le Bourdon. "Täkäli on minulla ollut onnea, mutta rauhattomina aikoina ei ole hyvä oleskella kovin kaukana kotoa. Minua ihmetyttää, Waring, että sinä olet lähtenyt liikkeelle tällaisten kuulumisten kiertäessä tienoolla."