"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et saa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt, kun meillä on tämä salaisuus keskenämme."
Tyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä jotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet odottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo saapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei yrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta sorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän oli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei Gershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen sydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa, ja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi, ikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin. Kuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään, ennen kuin nyt tänä iltana.
"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon", huudahti Gershom, "ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme kanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle juuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli oli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi, jos siitä mitään tiesivätkään."
"Jälkimäinen on todennäköisempää", huomautti Margery, "sillä minä tähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin ollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos joukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja ei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä sivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta kuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen."
"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista ja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme päin, ikäänkuin vaanien majaa?" kysyi Dolly.
"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä. Molemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan miestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne olivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti yrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen viimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain oli turhanaikaista levottomuuttani."
Viehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen vilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin tenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään nähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti kuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys tuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa järvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit katsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat palata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien hengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden nyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.
Asiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut aikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat eivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea tavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka tarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot. Virtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin pääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut kunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa ei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä, joten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos tuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten kertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia takaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut. Viimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut kohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan tapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.
Kaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä keskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään vakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka, josta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt kiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja yhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen luottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.
"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka saapuvat virralle", huudahti erämies kesken muun puhelun; "se on kätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei".