Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta. Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä, jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä. Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista; väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.
Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa, että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta. Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä. Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa, arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien opastelemana.
Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:
"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."
Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.
"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä? Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan nähnyt mustempaa yötä!"
"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä. Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta —"
"Älä minusta välitä, Bourdon — anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.
"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni. Perillä kerron aikeeni."
Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen, miten tämä kykeni auttamaan häntä.