Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään. Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten hälinä oli tavaton.
5. LUKU.
Onnistunut pako.
Ensimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti koiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia seurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki. Mutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa hänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun turvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa taukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan valoon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän askeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui Kyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä oivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä, tähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi kuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus, hyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan jysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja kuului kieriskelevän kummun juurelle asti.
Le Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä hyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen samassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi vyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja vilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta ei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani chippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin. Tällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään ymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan mehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun kaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää, kului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan suoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti luikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen vyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä hämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis edelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.
Enempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt joukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi määräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään ikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan valojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että mehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen ruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että jotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le Bourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin kykeni selviämään tolan vastuksista.
Neva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival levisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen tunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä maamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja hänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat poistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään esteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset pian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa. Villit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen, ja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät malttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta jäljiltä.
Vihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten. Kiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien puiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut hänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä muuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat eivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää lähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta niiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden hiljaisista huhuiluista toisilleen.
Arveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja saloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä ominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat tulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin. Lujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja niiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten kuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta hyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja tutki maaperää jalkainsa juuresta.
"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa", supatti hän. "Tältä kohdalta minä kaiketi poikkesin väärään."