"Hyvä paikka kääntyä", vastasi intiaani, "koira liikaa likellä".
"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti", tuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma oikeasta suunnasta. "Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta sellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki."
"Parempi ampua pottawattamie", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti.
"Pottawattamiella hyvä päänahka — koiran korvat ei mitään kelpaa."
"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!" huudahti Le Bourdon. "Jos sen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti."
He pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien noudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen kostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen ryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka hänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt Margeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti taulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste luonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin riittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän. Kostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä tiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja katosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa ja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt enää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le Bourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan nevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät pakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään kyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.
"Koirat ulisevat kamalasti", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä panematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, "ja kokonainen heimo tuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon, kiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen tuhoon!"
Tilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren kainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön sydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt pelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei ollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja. Siellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin kuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja oivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery näki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja pahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle kysymyksiä.
"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?" tiedusti herkkämielinen tyttö heti.
Vastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen yrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.
"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä", supatti vaimo; "hän on taas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa".