"Abrahamin ja noiden muiden jälkeläinen!" kummeksui mehiläispyytäjä, samalla muistaen lähetyssaarnaajan äskeisen oudon puhuttelutavan. "Tokihan Pietari on punanahkainen ja intiaani?"
"Epäilemättä, vaikka ainoastaan minä tiedän hänen heimonsa, jonka johtajaksi hän on syntynyt, valistamaan koko kansaansa takaisin totuuden lähteille. Minä tiedän sen, ja ennen pitkää julistan sen koko maalle. Niin, minulle on suotu sen keksinnön tekeminen, vaikka minusta toisinaan tuntuu, että Pietari itse on todella yhtä tietämätön syntyperästään kuin hänen koko ympäristönsäkin."
Ja hän alkoi ällistelevälle erämiehelle selittää raamatun avulla, miten Pietari veljineen oli Israelin lapsia, Judean harhaantuneita poikia eli lähemmin määritellen Naftalin sukujuurta, joka "on nopia peura ja antaa suloiset puheet", niinkuin punanahkaiset tosiaan olivat tunnettuja ketteryydestään ja runollisesta kaunopuheisuudestaan. Mieleenjuohtumansa innostuttama hengenmies vetosi sujuvasti erinäisiin pyhän kirjan kohtiin, joiden piti selvästi todistaa tämän kuvitelman pätevyys, toisen kuunnellessa ymmällä näitä väitteitä Amerikan intiaanien juutalaisuudesta.
Jo pelkkä intiaanien jakautuminen nimenomaisiin heimoihin, juutalaisten tavoin, oli yksinkertaisen sananselittäjän mielestä tärkeä todiste hänen oletuksensa pätevyydestä. "Ja kahdeksannessaseitsemättä psalmissa on varsin merkillinen kohta, joka on suuresti vaikuttanut minuun sitte kun ensin tulin tätä asiaa ajatelleeksi. 'Mutta Jumala särkee vihollistensa pään heidän päälakeinsa kanssa', sanoi David, 'jotka pysyvät heidän synneissänsä'. Eikö tässä ole päivänselvä viittaus punaihoisten tunnettuun ja meidän mielestämme raakamaiseen tapaan? Mutta samassa sanotaankin, että se päänahkain nylkeminen on jumalallisena koettelemuksena meidän synneistämme. Voin tuskin avata ainoatakaan lukua Vanhasta Testamentista, tapaamatta jotakuta seikkaa, joka osoittaa punaihoisten ja heprealaisten yhteyttä —"
Vilkkaan todistelun keskeytti kuitenkin asianomainen itse, lähestyen arvoisaa sanantulkitsijaa. Pietari oli päättänyt pistäytyä heti virran poikki ja tuli mainitsemaan sitä kumppaneilleen, jotka hän aikoi kumpaisenkin jättää pohjoisrannalle siksi aikaa. Le Bourdon ei kyennyt pidättämään häntä; hän olisi voinut yrittää ainoastaan väkipakkoa, mutta epäili sekä sen oikeutusta että tarkoituksenmukaisuutta. Pietarin itsenäinen ja melkein vallitseva sävy näytti tekevän kaikki vastaväitteet hyödyttömiksi, niin pahasti kuin Boden pelkäsikin sitä kiusausta, johon intiaanit joutuisivat saadessaan hänen kanoottinsa tavattaviinsa.
Kanootista siirrettiin rannalle kaikki lähetyssaarnaajan ja korpraalin tavarat, joten siihen jäivät vain intiaanin omat pikku matkatarpeet. Levollisesti ja pelottomasti meloi jälkimäinen pois. Riissiheiniköstä suoriuduttuaan hän antoi kanootin solua itsekseen, avatessaan vaatemyttynsä, josta huolellisesti kaivoi esille pikku kimpun. Siitä otti hän kerrassaan seitsemän vastasaatua ihmisen päänahkaa, jotka ripusti heilumaan pienestä kepistä, ennen kuin jälleen ryhtyi melomiseensa. Pottawattamiet olivat kerääntyneet ryhmäksi tavalliseen maallenousupaikkaan majan alapuolelle. Noin sadan kyynärän päähän rannasta tultuaan taukosi Pietari taas melomasta, otti päänahka-vartaan käteensä, nousi seisomaan ja antoi kanootin ajautua myötätuulessa viistoon ryhmää kohti. Pariin kertaan hän hitaasti heilutti varrasta, kääntääkseen huomiota voitonmerkkeihinsä.
Ihastunut kunnioitus valtasi odottajat. Onoan nimi kulki suusta suuhun, sillä monet tunsivat kuuluisan päällikön ulkomuodolta. Variksensulka ja muut päälliköt astuivat tulijaa vastaan, nuoret miehet jäivät kunnioittavasti loitommaksi. Pietari nousi kanootista ja tervehti kutakin johtajaa vakavan kohteliaasti, pudistaen jokaisen kättä ja puhutellen heitä nimeltään pottawattamie-murteella, mikä osotti miesten tavanneen toisensa ennenkin.
"Isäni on hyvin tervetullut!" huudahti Variksensulka, joka oli joukossa ylhäisin arvoltaan. "Minä näen hänen ottaneen tapansa mukaan monta päänahkaa; minä huomaan, että valkonaamat harvenevat. Nouseeko aurinko koskaan osottamaan sitä päivää, jolloin heidän wigwaminsa ovat kuin tammen oksat talvella? Voiko isäni antaa meille mitään toivoa sen hetken näkemisestä?"
"On pitkä polku siltä suolajärvellä, josta aurinko nousee, toiselle suolajärvelle, johon se yöksi kätkeytyy. Squaw't ovat hätäisiä, mutta miehet osaavat odottaa. Tämän maan antoi punaisille miehille Suuri Henki; jos hän on päästänyt nyt tänne valkonaamat muutamiksi talviksi, niin hän on tahtonut sillä rangaista meitä vääryyksistä. Nyt kun me suremme pahuuttamme, hän auttaa meitä häätämään muukalaiset ja antaa meille taas metsät aivan omiksi. Katsokaa, nämä päänahat tulevat järven päässä olleilta sotureilta. Mustarastas oli siellä kaikkine nuorine miehineen; yksikään heistä kaikista ei saanut näin monta päänahkaa. Tällä tavoin valkoinen kyyhkynen estetään lentämästä ylitsemme sellaisina parvina, että ne viimein pimittäisivät meiltä auringon."
Joukosta kuului taaskin ihastuksen sorinaa, kun kukin nuori soturi kumartui laskemaan päänahkojen lukumäärää ja heille tutuista merkeistä tarkkaamaan uhrien ikää, sukupuolta ja asemaa. Siinä oli taaskin näyte salaperäisen Onoan kunnosta ja sammumattomasta vihasta sitä rotua vastaan, joka hitaasti, mutta varmasti oli työntämässä syrjään maan alkuperäiset valtiaat. Variksensulka kertoi sitten edellisen illan tapaukset Onoalle eli "Heimottomalle", kuten häntä toisinaan nimitettiin syystä että kukaan ei tiennyt mihin intiaanikansan haaraan hän kuului.