Molemmat kuuluisat päälliköt vetäytyivät nyt keskinäiseen neuvotteluun, jota kenenkään ei sopinut häiritä. He istuutuivat syrjään äyräälle, vetivät jalkansa osittain allensa ja istuivat kasvot vastakkain, toisinaan tehden arvokkaasti liikkeitä käsillään, mutta kumpainenkin vuoronsa jälkeen puhuen erityisen hillitysti. Variksensulka oli räikeästi maalattu ja näytti tuimalta ja sotaiselta, mutta Onoassa herättivät kasvot enintä huomiota. Niillä oli tavallisesti miettivä ilme, jollaista villillä näkee harvoin, vaikka ne toisin ajoin vilkastuivat ikäänkuin sisäisen tulen leimahduksesta, niinkuin tulivuoren aukko tuolloin tällöin syöksee liekkejä sameaan ilmakehään. Taitava ihmiskasvojen tulkitsija olisi kenties huomannut noissa piirteissä erinomaista teeskentelyä, mutta myöskin voimakasta kiihkomielisyyttä. Hän oli juuri silloin kohdistanut kaiken sielunsa suunnitelmaan, joka oli ylväimmänkin ihmispyrkimyksen arvoinen — kansansa hajallisten heimojen järjestämiseen ja uudistamiseen kaiken sen voittamiseksi takaisin, mitä he olivat valkoihoisille menettäneet; mutta siihen aikeeseen liittyi villin julmuutta ja kostonhimoa, kaikessa tunnottomuudessaan ylevää vimmaa.
Ylipäällikköjen neuvottelua kesti runsaasti tunnin.
"Isäni siis aikoo johtaa nuo valkonaamansa käyrälle Polulle ja ottaa heidän päänahkansa, kun on heistä valmis", virkkoi Variksensulka, totisena kuunneltuaan Pietarin selityksiä lähipäivien toimenpiteistä. "Mutta kuka saa chippewan päänahan?"
"Joku nuori pottawattamie, muttei ennen kuin minä olen käyttänyt häntä. Minulla on mukanani muuan valkonaamain tietäjäpappi ja soturi, mutta niiden päänahkoja en ripusta vartaaseeni, ennen kuin he ovat meloneet minut edemmäksi. Kokous pidetään vasta tammiahoilla, ja minä haluan näyttää vankejani päälliköille, jotta he näkevät, kuinka helppo on lopettaa yankee-kansa. Minulla on nyt siitä kansasta vallassani neljä miestä ja kaksi squaw'ta; tuhotkoon jokainen punainen mies yhtä monta, niin maa on pian vapaa niistä kaikista!"
Tämän lausuessaan sai puhuja kasvoilleen niin tuimia välähdyksiä, että hänen katsantonsa näytti kauhistavalta. Variksensulkakin hätkähti tuollaisesta rajuudesta, mutta koko kiihtymys haipui melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja sitä seurasi ystävällinen ja pettävä myhäily, joka oli pikemmin luonteenomainen viekkaalle aasialaiselle kuin amerikalaiselle alkuasukkaalle.
"Heitä ei voi lukea", huomautti pottawattamie-päällikkö, niin pian kuin kumppaninsa maltillisempi katsanto hiukan häivytti hänen väkinäisyyttään, "jos kaikki kuulemani on totta. Mustarastas sanoo, että valkonaamain squaw'tkin ovat kyllin lukuisia, nujertaakseen kaikki jäljelle jääneet punaiset miehet."
"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän", vastasi Pietari, ja hetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys näkyi jälleen hänen kasvoillaan. "Mutta sillä ei ole nyt väliä; veljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella puolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa muulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma. Pottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös virtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He tuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä siellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano heille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi ainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen sanonut. Kosto tulee ajallaan."
Variksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka ottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten tietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen velvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin suuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin tehneet "Heimottoman" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi, ja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että jokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos mitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.
Heti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa vastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti lyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle jalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa kauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen aterian matkan varrella saadusta riistasta.
Etelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan. Hänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut pottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin toimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat palatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja hänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa. Sitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot olivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat syrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään saattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven eteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin hyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus oli hävitetty.