Vasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat kanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana pitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno, joka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana lähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla toivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan. Aurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen viimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun ruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei edes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.
* * * * *
Nyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen Hunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen oli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin naisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun sitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden siimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa rakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja kuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.
Dorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin oloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia emäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin tämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä ei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi ruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti, vaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery valmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä, joten seurue jakseli erinomaisesti.
Siten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan. Kyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista riistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa. Saadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan meni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän kaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia läpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan mittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan kohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi kunkin järjestään rantaan.
Uusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä oli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta, ovea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää. Korpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea ovikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä vaaja-aidalla.
"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?" huudahti Le Bourdon hiukan kärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen suunnitelman suhteen. "Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi työkautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta majasta todellisen linnotuksen!"
"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina", vastasi korpraali jäykästi; "mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort Dearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun vartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat vihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet täällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin."
"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on kuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis hänestä pelkoa."
"Hänen ruumiinsa on kadonnut", huomautti korpraali, "ja sen mukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään taistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään. Epäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön, ja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt tuntevat tien." Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin, ja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä: