Villit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt, mutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko valkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai oliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa mehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi tyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme kennollansa — kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko lukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo kolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä? Sellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka olivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn kanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.
"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen — se on pian lähdössä pois", ilmotti hän intiaanimurteella. "Jos se lähtee sen perässä, jotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava."
"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?" kysyi
Karhunliha.
Mehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut kennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin verrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne alkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi salaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä näkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde sai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä niin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.
"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?" kysyi hän vastaan. "He katselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo keskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon."
"Minne se lähtee?" kysyi Pietari. "Voiko veljeni sanoa meille sen?"
"Pesälleen", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi täydellisesti oivaltanut kysymystä. "Kaikki ne lähtevät pesiinsä, jollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!"
Päälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän kaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään hyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai selvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan sivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku metsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana hetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin ensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben osotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen lentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan toveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.
Mehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä villien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat kaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta ollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen olisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät intiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin alkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi tällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä käsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta siitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.
Le Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli havainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja ainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen metsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko matkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen lentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen kanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen matkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä otettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta, verhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten yli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät tunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat oivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin heruttamaan kennoa.