"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille", jatkoi hän. "Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea, mitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja nyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa päänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme. Arvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat peljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole paljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme mennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies. En tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa. Saattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette nähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella mehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja näkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri Henki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme mehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on paras menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua kajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille suurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka menetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka otti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin tietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti halusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen koskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja viedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan."
Viisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri puheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin toimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän päivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että harvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta. Taikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen, ja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen henkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat mehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko neuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka nyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä hyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että tietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä ystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.
Pietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies, joka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat olivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta heidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki oivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön suurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja niin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut rehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi viisaaksi vielä odottaa hetkisen.
Intiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema, niin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä hillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän oli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden yrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden hyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän taas seuraavana puhujana.
"Veljet", lausui Tammenoksa, "minut on nimitetty puun mukaan. Te kaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei se kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se palaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia, joihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole mahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei tule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla, ja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu niinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun ei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen paikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta valkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä voin taittua, vaan en taipua. Olen luja."
Lausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen katsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä tähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa. Hänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin äsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa. Kärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa aavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä vastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt hetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.
Peräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin suurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa ilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän viittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja siihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia yksityisiä tarkotusperiään.
"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon mehiläispyytäjän squaw'sta", pitkitti hän. "Hän pelkää noin suurta tietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa matkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole hänen squaw'nsa. Ei ole tarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota se tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii pientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta päänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos suuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa mehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa meille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä intiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää sen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi toisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä haluan tietää, mikä se on."
Ungque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena sävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä oli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata sitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa tuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin johtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren tarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri mitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään ensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän odottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut kovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi oli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran raivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän vetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin ja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen tietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän mairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:
"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta minä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit ovat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan toisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä vastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania — heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan voi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen. Se riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun, ja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä minkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin minua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen puhunut."