"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon", alotti päällikkö. "Näit intiaanit siellä — päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät, kaikki olivat siellä."
"Kyllä minä ne kaikki näin", myönsi mehiläispyytäjä, "ja komea näky se olikin — maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja kaikki muu varustelu!"
"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?" virkkoi johtaja. "Niin, kaunis on katsella sellaista. No, se kokous oli minun kutsumani — tiedät myös sen, Bourdon?"
"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin sen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi keskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin sinä määräät."
Pietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen synkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi hilliten itsensä kuten lavallista:
"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on päällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti, mutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja tunnen sen päällikön myös."
"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari", oudoksui mehiläispyytäjä, "ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi valtiaaksi muiden päälliköiden joukossa."
"Siellä oli huono mies, Tammenoksa", kertoi Pietari. "Kuuntele,
Bourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä."
Mehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet esiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.
"Sen kyllä uskon, Pietari", huudahti nuori mies hilpeästi. "Minä ainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on omasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla tavallasi."