"Kyllä ymmärrän", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän ilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. "Hetkeni on tullut. Olen pannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle pakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla, niin nöyrryn siihen säännökseen."
Ungque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja antoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä äänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli rauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun lähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui pois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky, joka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle nyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta pään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut ennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät nöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.
Korpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun lähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi täydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta vastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit nyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat päälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa samanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee ensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki tajusi ne selkeästi.
Kenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin erilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä viimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli nöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili anteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan, kun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa. Pelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki kukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli — kuolla kaatuneitten vihollisten keskellä.
Näinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli kuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia intiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen mielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen luetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin vallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi kohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen tarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin aikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan. Sillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.
Korpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta jännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja harkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen ennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän näyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.
"Intiaanit", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, "siinä te kyllä piiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi — mutta jos meitä olisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan yhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin nujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä hän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia peitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä paljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan, niinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä."
Vaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti se melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena esimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa silmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin salavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä määrin hän kykeni säilyttämään sävynsä.
"Niin, me olemme intiaaneja", alotti jälleen Ungque niin nöyrän näköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut luulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. "Se on totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me osaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt tahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies. Me kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat nuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa ei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme kuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun kunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan. Veli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän ei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka johtaa —"
Tässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti tyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa lähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken huomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan vapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä puhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien tilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet kuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi nyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti haavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen pidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.