Mehiläispyytäjä: Kertomus Lännen saloilta

by James Fenimore Cooper

Moni "hugh" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen miehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja haavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi korpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa kun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella oli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut olivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien arvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä parhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä pannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan ja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin runkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan tai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten yhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti kohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että tuska on mitä kamalin.

Tammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka suuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan paljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja Tammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen, sillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa kärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään. Tällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein kuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi siinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon jäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.

Parhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten tapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä pelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta ihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala kuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet olla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla yhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi onneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa koetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä noin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen tuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia, joista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet kouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen jouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin suoranaisen väkivallan estetyksi.

Korpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian asetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta tiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti ranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt niin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät hikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho kataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän näköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut havaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei hän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa tiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa olemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua tuntikausia tällaisessa asemassa.

Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä, mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli arkiolon tason.

"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on intiaanien tapa."

Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.

Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät. Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla pelastunut kidutuksesta.

Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat, tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.

Menetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan heikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä. Kyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli salaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin päänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen ja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään riippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään aamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin kuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa itsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha toimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti noudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen lähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa tunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen kuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin parvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina ja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan olentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli teljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen puolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan ei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut tullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi jossakin lähistöllä vakoojana.