"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni", virkkoi päällikkö nyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti ja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää varovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja seurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei Pietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet nousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa, kunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn ja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään koholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui siellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä äskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän sekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki katottomana roihuavan majan oven.
"Valkonaamat ovat paenneet", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle, kun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. "Tuo tietäjäpyytäjä on kertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat rientäneet pois!"
"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän kanoottejansa?" kysyi Pietari rivakasti. "Jos kanootitkin ovat poissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle."
Asiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon. Se järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä. Variksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu ylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan alapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä vietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin äyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos tarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta tietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta väijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman mutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin. Kanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa, jotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha, Tammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt jäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon avulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista, että kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle, valkonaamain paetessa maitse.
Hiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä etsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin tarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia kohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän asemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut puuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa siitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi. Olihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut tavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella, ollessaan matkalla varustukseen.
* * * * *
On helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä tuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä ei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien huikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi. Mehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa Kyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman puoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä aikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla tuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka herttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän merkillisen muutoksen.
Nuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella piilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran äyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa, hiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana kaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena, sillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli melkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon nyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat he kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä alallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua paikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan virralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä, että tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.
Vähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin yhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme vuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä mitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta vaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori vaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan, että muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen kohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet Kyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet vastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.
"Tervetuloa, chippewa", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä. "Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan näe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?"