Mehiläispyytäjä: Kertomus Lännen saloilta

by James Fenimore Cooper

Matalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen katoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa. Vakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että missään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat intiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska oli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä järvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka oli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle vaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt tässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi. Se vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään tällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana. Enimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt kymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa lähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet ruohistossa.

Tähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein huomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan asti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta jaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari pysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki kolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus siitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa vihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja aavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua taivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli kuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat, jotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen koko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten olopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet paikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja aavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen viekkaimpiakin pahuuden hankkeita.

Mehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä avoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui arveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään piilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin tuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa pitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä, ja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään Le Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä ratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä olisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän luultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli antauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät nämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi tunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen tällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen erään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti sovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille, joka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko vartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville päälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin tuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului ulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse virraltakin.

Kanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut koko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille. Pietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki kykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi kuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin kiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli vain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö selville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän oli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös päättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin puolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että pakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.

Pietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa pimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten oli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja Gershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat hänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä sillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten järvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain sinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan nuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä sovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä heinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien itsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan Gershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä, joista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki turvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas virtaa.

Pietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa ei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan päähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja tasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin tunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten keskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta. Tällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja Le Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä alussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta vetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset miehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus tai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät kyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat kumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen, yrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui heidän pakoyrityksensä käännekohta.

Pietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan tavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin pistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi ei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään niiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän huomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti kuulivat hänet.

"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä", hän sanoi. "Soturimme ovat nähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan tänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät wigwamissa."

Pietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen sävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi heinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan, seurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja ymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari haasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia uusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli ollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden vaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi hän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella päätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa kohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti vain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu sai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi suuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen suoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai — kuten Margery hurskaammin tajusi olosuhteet. — Kaitselmus johdatti heidät turvallisesti vaaran ohi.

Virran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää tähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta siellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian järvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni alus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin navakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset munankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden käyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti kun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le Bourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino vähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta oli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun kumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi, joskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.