Hyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että Dorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli heikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset kuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta. Illalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana päivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin sytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa, kaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän varastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi hoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa saatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.
Täten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden vuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia. Suunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu turvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes salmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen näytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän matkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he turvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt Mackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli vähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon seurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.
Suunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli suotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää, käyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli itse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he olivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille sikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta nähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän suuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön. Sen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat intiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun mehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä tietoja yleisestä asemasta.
"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi", huudahti äkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. "He ovat samonneet niemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan."
Havainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin alus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien matkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa oli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun lyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota molemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.
Vähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä lämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin katsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan. Pietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli kiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan pujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen viime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri kohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen hajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi eksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia lisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen hallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin olivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi liittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen kintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen henkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden mukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen palvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt toisensa.
Seurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin vaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen edessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui vihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten hallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin vihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi niemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään matkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he hylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja Margeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan Gershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin kaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti saattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.
Tuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata. Ehtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti St. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun Detroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi penikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin kaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota vahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin mahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin salmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan, jollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa saivat pakolaiset täydellistä suojaa.
Tämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten intiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut kaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää, joten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti heidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle ja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen Kanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää purjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen uutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain kansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen kiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.
Pimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin kuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka jakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi parhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin miehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat pakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin saaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin muuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä luullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut pakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa ja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä ranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä hetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.