Pakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja pilvenmöhkäleitä kasautui taivaalle pimittämään nousevaa päivänkehrää, ja etelätuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkkiä. Aamupäivällä lähti Elisabet kävelylle, katselemaan ympäristöä ja aikoi juuri mennä veräjästä muutamaan aitaukseen, kun yhtäkkiä kuuli Richard Joneksen äänen.
— Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi hän. Oletpa sinä varhain liikkeellä. Luullakseni aiot katsella, mitä kaikkea kaunista tänne on ilmautunut, ja niitä ei voi kukaan selittää sinulle paremmin kuin minä. Sallinet siis minun tulla seuraksesi!
Hän tarjosi Elisabetille käsivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niitä näitä puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja juuri tulleet kennäälle kylän taa. Tuulen suhina jättiläismoisten puiden latvoissa esti heidän askeliaan kuulumasta ja oksat peittivät heidät näkymättömiin.
Siten he lähenivät paikkaa, jossa nuori metsästäjä, Nahkajalka ja intiaanipäällikkö keskustelivat vakavasti.
— Mennään pois, kuiskasi Elisabet. Meillä ei ole minkäänlaista oikeutta urkkia näiden ihmisten salaisuuksia.
— Minkäänkölaista oikeutta? vastasi Richard yhtä hiljaa, mutta kärsimättömänlaisesti, pitäen Elisabetia tanakammin käsivarresta estääksensä häntä peräytymästä. Sinä unohdat, serkku, että minun velvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pitää huolta, että lakia noudatetaan. Mennään vain likemmäksi kuuntelemaan, mistä tärkeistä asioista siellä puhe on.
Ja välittämättä Elisabetin vastustuksesta hän toteutti aikeensa ja heti he olivat niin lähellä, että selvästi kuulivat Nahkajalan sanat.
— Meidän täytyy saada lintu tavalla millä tahansa! Minä olen tänä aamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan tähän ropoon, ostaakseni ruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teillä itsellänne ei ole pennin pyökärää, niin saamme sitä ampua vain yhden ainoan kerran. Minä tiedän, että Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, että ei se kalkkunakukko häneltä luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silmä, kun on puhe vain yhdestä laukauksesta. Mutta minulla se käsi vapisee, niin etten tähtäämään kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeillä.
— Tämä, — huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti ivaavan hänen köyhyyttään, ja osottaen hänelle rahaa, — tämä on ainoa, jonka omistan, paitsi pyssyäni. Minä olen nyt aitometsäläinen ja elääkseni täytyy minun turvautua ainoastaan metsästämiseen. Tulkaa, Natty! Meidän täytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teidän varma kätenne apunamme täytyy meidän onnistua.
— Minusta olisi mieluisempaa, että Chingachgook koettaisi, poikaseni! Minä en luota itseeni; sillä juuri sen vuoksi kun pidämme sen niin tärkeänä, olen varma, että ammun harhaan. Intiaanit ovat tyyntä väkeä; no eivät niin vähistä välitä. Chingachgook, tässä on raha; ottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat puuntynkään sitoneet. Oliver herra sen mielellään tahtoo, ja minä olen varma, etten saa mitään aikaan, jos on liian kiire.