Intiaani käänsi päätänsä synkkänä ja tarkastettuaan hetkisen ääneti seuralaisiaan hän vastasi:
— Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi hänen ampumansa nuoli yhtä suoraan kuin välähdys hänen silmistään. Mutta hän on vanhentunut ja hänen kätensä on kadottanut joustavuutensa.
Päättäväisesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ympäröivät metsästäjiä. Nuorukainen hämmästyi nähdessään hänet ja aikoi peräytyä; mutta samassa hän tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten sitten taas pyssyynsä. Ei Natty eikä mohikaanikaan näyttäneet vähääkään hämmästyvän, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.
— Minä huomaan, alotti neiti Temple, että vanha jouluhuvi, kalkkunan ampuminen, on teillä vielä tapana, ja minäkin tahtoisin siinä onneani koettaa. Kuka teistä olisi hyvä ja ottaisi nämä rahat maksun suorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin epäkohteliaita, että kieltäydytte siitä?
Nahkajalka pisti rahat haulisäiliöönsä, viskasi pyssyn olalleen ja vastasi:
— Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eikä aamukaste liene turmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole nähnyt isänne pöydällä kauniimpaa lintua kuin sen nyt näette, neiti Temple.
— Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan minä onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta tärkeä syy pakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.
— Tehkää niinkuin hyväksi näette, hyvä herra! vastasi Elisabet. Me koetamme molemmat onneamme ja tämä tässä on minun ritarini. Minä luotan hänen käteensä ja hänen silmäänsä! Menkää edellä, Nahkajalka, me tulemme jälestä.
Natty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne päin, josta kuului iloista hälinää. Ääneti seurasivat häntä toiset ja päästyänsä sokkeloisesta pensaikosta ja näreiköstä tulivat he aukealle pyökärälle, jonne kylän useimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan ampuminen, on niitä muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat eivät hevillä unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi päässyt neekeri, joka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa. Nuorille ja epävarmoille pyssymiehille oli hän asettanut monellaisia vähäpätöisiä lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu hänen edukseen. Ampuminen tapahtui seuraavalla tavalla:
Lintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka oli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, että sitä voisi käyttää maalitauluna. Puun ja pyssymiesten väli oli tarkasti sata kyynärää. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja määräsi ampumisehdot. Kolmisenkymmentä miestä oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen. Koulupojat keräytyivät kuuluisinten ampujain ympärille ja kuuntelivat korvat höröllä heidän kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema Billy Kirby. Tämä nuorukainen, ammatiltaan metsänraivaaja ja juurikkaanvääntäjä, kun häntä milloin työnteko miellytti, oli suurisuinen rähisijä. Hänen lempeät silmänsä ja riitaisa puhetapansa olivat mitä räikeimmät vastakohdat. Viikkomääriä hän saattoi joutilaana vetelehtiä paikasta toiseen, kiistellen työnantajain kanssa palkoista ja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penniäkään häneltä tinkivän. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi hän kirveensä ja pyssynsä, heitälsi laukun selkäänsä ja painui metsään. Siellä hän heilutteli kirvestänsä hartiavoimalla. Reippaita, äkeitä iskuja seurasi kumiseva räiske — ja siihenpä sortui puu, maanjäristyksen tavoin tannerta tärähyttäen. Päivittäin ja viikoittain, vieläpä kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sillä tavalla panna koko synnynnäisen uurautensa ja rautaisen kestävyytensä työntekoon. Mutta kun hän oli raateensa pinonnut, kokosi hän työkapineensa, sytytti pinot palamaan ja poistui metsästä liekkien räiskiessä ja savun tuprutessa. Pitkät ajat sen perästä nähtiin Billy Kirbyn taas kiertelevän ja kaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli hän päivän sankarina.