— Tuokaa lintu tänne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka.
Minä olen ampunut hänen nimessänsä ja lintu on hänen omaisuuttansa.
— Ja minä vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teidän taitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja kääntyen nuorukaiseen hän lisäsi: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siitä, että haavanne esti teitä itseänne sitä voittamasta?
Nuorukainen kumarsi ja otti ääneti linnun maasta. Elisabet antoi neekerille hopearahan korvaukseksi hänen vahingostansa ja aikoi juuri serkkunsa kanssa palata kotiin kun hänen isänsä, Marmaduke Temple, saapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo näyttänyt ollenkaan häiritsevän. Heidän kinastellessaan kalkkunaa muuta vähäpätöisemmän linnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren metsästäjän luo, joka Nahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemmälle väistynyt.
— Minä olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti tuomari, mutta onneksi minä kuitenkin jossakin määrin voin sen korvata. Minä tarvitsen juuri nyt miestä, joka osaa kynää käyttää. Kipeä kätenne estänee teitä hyvään aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko sen vuoksi auttaa minua — ainakin muutamina kuukausina — ja te saatte työnne mukaisen korvauksen.
Ei tuomarin esiytyminen eikä hänen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut nuorukaista kuuntelemaan hänen puhettansa niin vastahakoisesti kuin hän kuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillitä itseänsä hän viimein vastasi:
— Minä palvelisin teitä mielelläni voidakseni rehellisellä tavalla ansaita elatukseni, sillä sitä en salaa, että asemani on huolestuttavampi kuin ehkä minusta muuten voi päättää. Mutta minä pelkään, että sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset estäisivät minua tärkeämmästä tehtävästä. Sen tähden minun täytyy kieltäytyä hyväksymästä teidän tarjoustanne ja vastedes niinkuin tähänkin asti koettaa hankkia elatukseni pyssylläni.
— Uskokaa miestä, joka on teitä kokeneempi, kun hän sanoo, että metsästäjän epävarma asema ei aineellisia varoja tuo.
Hän jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne tehtävät, jotka hänelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli häntä taistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä toisinaan hän näytti mielihyvällä aikovan suostua tarjoukseen, mutta samassa taas ilmestyi hänen otsallensa käsittämätön vastenmielisyys kuin synkkä pilvenlonka.
Erittäin tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin hän astui lähemmä erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:
— Kuuntele vanhuksen sanoja kuin isäsi puhetta! "Nuori kotka" ja suuri kansanpäällikkö syökööt yhdessä ja nukkukoot toistensa vieressä pelkäämättä. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynnäiset viholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!