Mohikaanin kehoitus näytti syvästi vaikuttavan nuorukaiseen. Hän myöntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen. Liitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen purkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja tyttärensä kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen käytös heillä miltei yksinomaisena puheenaineena.
Metsästäjät painuivat vaieten järvelle päin. Kun he sen saavuttivat ja astelivat sen jäistä pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heidän majansa oli, katkaisi nuorukainen äänettömyyden.
— Kukapa olisi sitä uskonut kuukaus takaperin? Minä olen suostunut palvelemaan Marmadukea — asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin vihollinen! Mutta mitäpä minä olisin voinut muutakaan tehdä? Sitähän ei kestä kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsestäni alistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.
— Onko hän mingolainen, koska sanot häntä viholliseksesi? kysyi mohikaani.
— Minä en luota vieraaseen kieleen, — keskeytti Nahkajalka, joka kaiken aikaa oli epäillen katsonut koko hanketta, — sillä niin usein kuin minä olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin usein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.
— Minä koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen. Elkää muistuttako minua enää, että minä olen päällikön jälkeläinen, päällikön, joka kerran oli näiden vuorien, näiden laaksojen ja näiden vesien haltija. Niin, minä olen hänen alamaisensa, hänen orjansa. Eikös se ole kunniakasta orjuutta, hyvä vanhus?
— Hyvä vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pysähtyi, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku asia häneen kipeästi koski. Chingachgook on vanha, veljeni poika. Kun hän oli nuori — kuka näki hänen pyssynsä lepäävän? Nyt on hänen kätensä kuin naisen käsi, hänen tomahavkinsa [Pohjoisameriikan intiaanien teräksinen tai pronssinen sotatappara. Käytetään usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet ja okaiset pensaat, jotka hänen nahkaansa repivät, ovat hänen vihollisiaan, — ei hän enää muita tunne. Nälkä ja vanhuus yhtyvät.
— Riittää jo, huudahti nuorukainen, minä tunnen, että tämä uhri vaaditaan minulta ja minä täytän sen. Vaan elkää puhuko enää, minä pyydän teitä, päätökseni jo ilmankin painaa sydäntäni raskaana taakkana.
Kohta he pääsivät majan luo, jonne katosivat siirrettyänsä ensin sen suulta kekseliäästi sommitellun sulun, jonka tarkoituksena nähtävästi oli suojella heidän jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.
Sopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa, täyttäen uuraasti velvollisuutensa; yöt hän useimmiten vietti Nahkajalan mökissä. Näiden kolmen metsästäjän seurustelussa oli jotain salaperäistä, ja he olivat myötäänsä yksissä, vaikka tuomarilassa kävi Chingachgook harvoin eikä Natty milloinkaan. Sitä vastoin pistäytyi Edvards, milloin vain suinkin töiltään jouti, entisessä asunnossaan, josta hän useinkin palasi myöhään iltasella tahi vasta auringon noustessa, jos oli sattunut siellä viivähtämään ohi perheen tavallisen maatapanoajan. Ne, jotka sen tiesivät, kuvittelivat mielessään jos jotakin, vaan eivät siitä kuitenkaan mitään virkkaneet, paitsi Richard, joka toisinaan arveli, ettei puolimetsäläinen milloinkaan totu säännölliseen elämään, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista perijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.