— Näyttää siltä kuin ei ainoastaan meidän väki olisi kalastushommissa, virkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen järveä näkyvät muutamat kalastajat niinikään tekevän tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin ovat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.
Mutta tuli läheni lähenemistään ja se paloikin veneessä, jota
Nahkajalka ja Chingachgook kulettivat.
— Nahkajalka hoi! Tännepäin! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia. Meillä on niitä niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne käyttääkkään.
— Ei, tuomari, vastasi metsästäjä-vanhus, en minä tahdo niin suuren saaliin jaolle. Mutta jos teidän tyttärenne haluaa nähdä, mitenkä ukko vanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan hänet mielelläni veneeseen.
Isänsä suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan veneeseen, joka liukui keveästi veden pinnalla. Heti se saapui matalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.
— Huopaappas hiukkasen selemmä, Chingachgook! Siellä näkyy olevan mieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, että siihen helposti atraimeni ulottuu.
Chingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin, leimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet näki siellä tavattoman suuren kalan.
— Onpa se vielä liian syvässä, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi on vain neljäntoista jalan pituinen, vaan kala on hyvästikkin kahdeksantoista jalan päässä veden pinnasta. Mutta koettaa pitää.
Hän kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat välkkyvät atraimen käret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti kärkeä, kiikkui väässä suuri kala.
— Tästä veitikasta sitä meille riittääkin, toveri hyvä, nauroi Natty, ja niin on meidän päivätyömme päättynyt tähän tekään.