— Isäänne tuntuu pelottavan, kun te yksinänne kävelette vuorilla, neiti Temple. Jos minä saan tarjoutua teitä saattamaan, niin — —
— Olen siitä hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on tarpeellista, niin kyllä Bravo meitä suojelee. Tule mukaan, urhoollinen Bravo!
Komea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan, unisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun emäntä uudelleen huusi: tule nyt, hyvä Bravo! sinä olet uskollisesti palvellut isäntääsi; näytäppäs nyt, että täytät velvollisuutesi hänen tytärtäänkin kohtaan, niin heilutti koira häntäänsä, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt Elisabetin sanat ja heittihe hänen jalkoihinsa.
— Te voitte kumminkin auttaa meitä, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos te näet hankitte meille ahvenia päivälliseksi.
Ja tytöt lähtivät, ja Bravo seurasi heitä ihan kintereillä. Kohta lähti Oliverkin onkivapa olalla astuskelemaan järven rannalle. Siellä oli veneitä tuomarin ja hänen perheensä tarpeeksi. Nuorukainen hyppäsi veneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan mökkiä. Kun hän huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten sujahtelevan ohitsensa, herkesi hän soutamasta ja, antaen veneen hiljalleen liukua maata kohti, puhalsi hän viheltimellään kimakasti ja pitkään. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan ulvoen pitkään ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin niin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.
— Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen vieläkin kimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mitään vastausta, mutta hänen äänensä tunnettuaan menivät koirat koppiinsa.
Edvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myöten mökkiin. Salpa oli heti poissa, ja oven hän sulki huolellisesti sisään mentyään. Neljännestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja silitti koiria, jotka tulivat hänen luoksensa, kun kuulivat hänen lähestyvän. Dog, Hektorin toveri, hyppäsi Oliveria vasten, aivan kuin olisi pyytänyt häntä päästämään vankeudesta. Mutta vanha Hektor haisteli ilmaa ja ulvahti niin pitkään, että se varmaankin kuului peninkulman päähän.
— Mitä? Vainuatko sinä jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti
Edvards. Jos on sieltä ihminen tulossa, niin on se häpeemätön lurjus.
Tuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi hän pienoselle kummulle, joka suojeli majaa etelässä, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli Hiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen rauhantuomari.
— Mitä se heittiö täällä vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle kiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eipä hänellä pitäisi olla täällä mitään tekemistä, jollei vain uteliaisuus häntä juoksuta.