Nuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vetäen lyhyen vitjan renkaan läpi ja lukiten sen munalukolla.
— Hän on jonni joutava jaarittelija, jatkoi hän, ja osaa kenties väärillä keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.
Sitten hän vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, työnsi veneen vesille, tarttui airoihin ja souti selälle. Otsegojärvessä oli monta hyvää ahvenen syöntipaikkaa. Semmoinen oli myöskin noin puolentoista peninkulman päässä samalla puolen järveä muutaman järveen pistävän kallionkielekkeen alla. Siellä huomasi Edvards tutun, vaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja Chingachgookin. Muutamassa minuutissa oli hän ystäväinsä vieressä ja sitoi kiini veneensä intiaanin kepeään venoseen.
— Pysähdyittekö meidän mökillä siitä ohi soutaessanne? kysyi
Nahkajalka.
— Pysähdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja rauhantuomari, jota he nimittivät Doolittleksi, kuleksii metsässä. Minä telkesin oven lujasti lähtiessäni enkä luule hänen hevillä uskaltauvan koirain luo.
— Sitä miestä ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vetäen ahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. Hänellä on ihmeellinen halu päästä sinne meidän mökkiin, ja sen hän sanoi minulle ihan vasten silmiä. Mutta sillä kertaa minä hänestä suoriuduin verukkeilla.
— Minä sitä vain pelkään, että hänen häpeemätön uteliaisuutensa tuottaa meille vielä monta ikävyyttä.
Yhtäkkiä kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ikäänkuin olisi kuullut etäistä ääntä. Viimein hän taas kohottautui ja sanoi:
— Jos en omin käsin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla, niin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, että kuulen vanhan Hektorin haukkuvan vuorella.
— Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eihän siitä ole tuntiakaan, kun minä näin sen kopissaan.