— Mitä arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi hän. Vaan ei, se olisi liian suuri onni noin tyhmälle eläimelle. Souda vain, annetaan sen paeta, jos voi.
Intiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin sellaista vauhtia, että vesi kokassa hyrskyi.
— Silmät auki, huusi hän, hirvi kääntää päätään. Haukansilmä, varusta keihääsi.
Nahkajalka, joka ei milloinkaan lähtenyt majastaan ottamatta mukaansa kaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyötyä olla, seurasi Chingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keihäs ilmaa. Mutta juuri silloin hirvi yhtäkkiä käännähti, niin että keihäs sujahti sivutse ja hirvi pääsi vahingoittumatonna sukeltamaan.
— Pysäytä hieman! huusi Nahkajalka veneen kiitäessä siitä kohti, johon keihäs oli vajonnut.
Varsi pisti heti näkyviin vedestä, metsästäjä sieppasi sen ja intiaani pyöräytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja Edvardskin ennätti sillä välin lähemmäksi toisia.
— Heittäkää jo, Nahkajalka, heittäkää kielsi nuorukainen, muistakaahan, että nyt on luvaton aika.
Vene oli kuitenkin lähestymistään lähestynyt hirveä, jonka selkä vuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mikäli näet aallot kohosivat vasten sen voimakasta rintaa.
— Hoi! kirkasi Edvards nähdessään sen.
Vanhan intiaanin tummat silmät iskivät tulta. Nuolena lensi vene eteenpäin, ja hirven täytyi polvittemalla koetella pelastautua. Yhtäkkiä näki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan häntä kohti nähtävästi aikoen päästä rannalle jonkun matkan päässä koirista, jotka hellittämättä olivat sitä rannalta käsin haukkuneet. Edvards silpasi veneestään nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, että se takertui hirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venettä perässään, mutta pian ennätti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsensä eläimen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi järveen. Saalis nostettiin veneeseen.