— Tämmöinen seikka se panee metsästäjän veren kiehumaan, vanha ystävä, sanoi Nahkajalka. Siitäpä on jo aikaa, kun viimeksi kaasin hirven järvellä. Tämä on mainio otus, poika. Ja minä tunnen ihmisiä, jotka varsin mielellänsä pistäisivät suuhunsa näin oivallisen hirven selkäpaistia, huolimatta kaikista maailman metsästyslaeista.
— Minä kuitenkin pelkään, Nahkajalka, — sanoi Edvards, kun hetken tuottama metsästysinto oli talttunut, — että me kaikki olemme rikkoneet lakia. Pidetään tämä kumminkin omana salaisuutenamme, koska täällä likettyellä ei ole ollut näkijää. Mutta mitenkä ihmeellä koirat ovat päässeet irti? Vastikäänhän ne olivat ihan lujasti kiini.
— Kun ne vainusivat hirveä, niin eivät ne poloset jaksaneet itseänsä hillitä, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niillä on vielä nahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Minä vihellän ne luokseni katsoakseni niitä tarkemmin.
Mutta päästyänsä rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia hiihnoja pudisti vanha metsästäjä päätänsä ja virkkoi:
— Siinä on veitsenjälki — sillä on ollut terävä ase, pitkässä varressa — vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi hän katkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, — ilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa — joka päästi koirat irti, ja leikkasi hiihnat veitsellä, jonka oli sitonut pitkään keppiin. Hän taitaa olla utelias näkemään, mitenkä muut ihmiset elävät, koskapa hän alinomaa on urkkimassa.
— Teidän epäluulonne ei ole perätön, myönsi Edvards. Lainatkaa minulle venettänne. Minä olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa perille estämään hänen aikeitaan. Taivas varjelkoon meitä joutumasta riippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.
Esitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siinä tuokiossa liukui kepeä palkovene jo matkan päässä. Heti hän hävisi niemien taa ja läheni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti perästä ja Nahkajalka, koirat kintereillä ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnettä palataksensa majaansa maisin.
Sillaikaa kävelivät neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain pikkisen matkan päässä Nahkajalan mökistä ja sillä tiellä he tulivat kummulle, josta aukeni laaja näköala yli jylhän, yksinäisen maiseman.
— Minä vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet, siihen, mitä nuo vestämättömät hirret ovat nähneet ja kuulleet ammoisista ajoista asti.
Ja hän osoitti majaa.