— Minä puolestani olen varma siitä, että ne eivät voisi kertoa mitään semmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.
— Mutta mitenkäs ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen huolellisesti pitävät sen sulettuna eivätkä milloinkaan laske sinne ketään? jatkoi Elisabet.
— Minä luulen sen tulevan siitä, arveli hänen ystävänsä, että he ovat köyhiä ja sen tähden koettavat huolellisesti suojella sitä vähää, jonka ovat rehellisesti ansainneet.
Puhellessansa olivat tytöt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat polulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas metsään. Yhtäkkiä Elisabet hätkähti, huudahtaen:
— Hiljaa! Minä kuulen lapsen itkua vuorelta.
— Mennään ääntä kohti, sanoi Luise, kenties siellä on joku kulkija, joka tarvitsee apua.
Ja tytöt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ääntä kohti. Mutta yhtäkkiä tarttui Luise edellään rientävän Elisabetin käteen ja viittasi taakseen, huudahtaen:
— Katsoppas koiraasi!
Elisabet kääntyi ja näki koiran silmiään väräyttämättä tarkkaavan jotain etäistä esinettä, painaen päänsä maahan ja tuon tuostaankin kiristäen hampaitaan, niin että karvat kaulassa nousivat pystyyn.
— Bravo, huusi hän koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!