Kuullessaan Elisabetin äänen näytti koiran viha kiihtyvän. Se töytäsi tyttöjen sivu, kääntyi sitten ja laskeutui emäntänsä eteen, ulvoi kahta kauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.
— Mitähän se näkee? kysäisi Elisabet.
Kun hän ei saanut mitään vastausta, käänsi hän päätään ja näki Luisen seisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan muutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin, joka vihasta säkenöivin silmin heitä tähysteli, valmiina hyppäämään puusta.
— Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen ystävänsä käsivarteen; mutta
Luise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.
Elisabet Templen luonteen mukaista ei ollut jättää ystävää vaarassa. Hän laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan kohoittaa koiraa vastarintaan.
— Pidä puoliasi, Bravo! huusi hän vapisevalla äänellä. Rohkeutta, rohkeutta, kunnon Bravo!
Pantterin penikka, jota Elisabet ei ollut älynnyt, putosi muutaman pensaan oksalta, joka kasvoi sen pyökin alla, jossa emä asusti. Kokematon penikka lähestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hypähdellen kuin kissanpoika. Eläinten ulvina kasvoi joka silmänräpäys yhä kauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mitä kamalinta ulvomista, mitä rajuinta taistelua — mutta se loppui lyhyeen, sillä siinä paikassa Bravo lähätti penikan hampaistaan ilmaan sitä vauhtia, että se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna maahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo helpommin hengittämään, kun emäpantteri yhtäkkiä syöksyi puusta suoraa päätä koiran niskaan parinkymmenen sylen päässä pyökistä. Syttyi kauhea, sanoilla selittämätön tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti ulvoen kieriskelivät eläimet kahisevilla lehdillä. Neiti Temple oli vielä polvillaan Luisen vieressä, ruumiillansa suojellen tiedotonta ystäväänsä ja sydän kourassa ja silmät terällään katsoen taisteleviin eläimiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta niinkuin höyhenen ravisti koira itsestänsä raivokkaan vastustajansa, vaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti lukuisista haavoista. Siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu selällään ja silmät tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen. Notkeasti hyppäsi hurjistunut peto entistään korkeammalle, jonne koira epätoivoissaan ja turhaan koetti sitä seurata, ja syöksyi sieltä vielä kerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui koira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin kylkeen, näki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyvän ja koiran samassa kaatuvan, oikaiseutuvan ja jäävän avuttomana virumaan. Vimmatusti vaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto päästäksensä irti koiran hampaista, kunnes Bravo kääntyi selälleen ja päästi saaliinsa. Muutamia nykäyksiä — ja uskollinen Bravo oli kuollut.
Elisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttö ja väijyvä pantteri katsoivat hetkisen silmäkkäin. Sitten painoi pantteri päänsä tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa penikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silmät uudestaan säkenöivät ja hurjasti pieksäen hännällänsä kupeitaan, se ojensi pitkät kyntensä leveistä käpälistään. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti Elisabet kädet ristissä ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean kuoleman hetki oli tullut ja nöyränä alistui Elisabet kohtaloonsa. Silloin kuului liikettä pensaikosta hänen takaansa, mutta se tuntui pikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.
— St, st! kuiskasi ääni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teidän hattunne peittää minulta pedon pään.
Melkein vaistomaisesti painoi Elisabet päätänsä ja silloin yhtaikaa pamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mölähti vimmoissaan, kepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, minkä käpälät ulottuivat. Samassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa: