— Tännepäin, Hektor, tännepäin, sinä vanha sankari! Tuommoiset kissat ovat sitkeähenkisiä eikä siitä ole mitään takeita, ettei se taas kohta ole pystyssä.
Nahkajalka seisoi siinä tyynenä ja levollisena vähääkään pelkäämättä haavoittuneen pantterin rajuja ponnahduksia, jotka vieläkin osottivat sen voimaa ja julmuutta, jos kynnelle kykenisi. Vasta sitten kun hän oli täsmällisesti ladannut pyssynsä, lähestyi hän karjuvaa petoa, asetti pyssyn suun lähelle sen päätä ja laukaisi — eikä silloin ollut enää henkeä helmeäkään hurjistuneessa pedossa.
Elisabetista tuntui kuin olisi hän kuolleista noussut nähdessään julman vihollisensa siinä hengetönnä. Lukija kuvitelkoon, mitenkä Luise tointui ja mitenkä lämpimästi tytöt kiittivät pelastajaansa. Nahkajalka ei ymmärtänyt, minkä tähden tytöt niin ihmeesti häntä kiittelivät; sillä hyväntahtoisen ukon mielestä ei niin vähäinen apu kestänyt kiittää.
— No niin, no niin, toimesi hän. Jo riittää, jo riittää! Elkää nyt siitä enää puhuko. Tulkaahan nyt, niin palataan polulle, sillä sellaisen jännityksen perästä on parasta päästä kotiin lepäämään.
Nahkajalka opasti heidät polulle, jossa he erosivat; sillä tytöt vakuuttivat hyvin hyvästi osaavansa siitä kylään, joka jo näkyi järven toisella rannalla.
Nahkajalka jäi vuorelle ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he katosivat tienmutkaan. Sitten hän vihelsi koiransa, viskasi pyssyn olalleen ja palasi metsään pedon luo.
— Mitäs kuuluu, Nahkajalka? sanoi Doolittle ilmestyen pensaikosta. Mitä, oletteko metsällä tässä helteessä? Toivoakseni tunnette asetuksen, joka määrää kahdentoista dollarin viidenkymmenen centin sakon jokaiselle, joka tammi- ja elokuun välisellä ajalla ampuu hirven. Tuomari kyllä pitää huolta, että lakia noudatetaan. Minusta tuntuu aivan kuin minä olisin tänä aamuna nähnyt teidän koiranne hirven ajossa. En minä ole ihan varma, Nahkajalka, mutta saattaisihan siitä koitua teille ikävyyksiä.
— Mitenkäs paljon ilmiantaja saa sakkorahoista, hyvä herra?
— Mitenkäkö paljon? toisti Hiram, jota vanhan metsästäjän rehellinen, terävä katse tuntui vaivaavan. Luullakseni saa ilmiantaja puolet. Mutta teillähän on verta käsivarressa — mies! — Ette kai ole mitään ampunut vielä tänä aamuna?
— Olenpa niinkin, vastasi metsästäjä, merkillisesti päätänsä nyökäyttäen. Eikä se ollutkaan huonoimpia laukauksia.