— Mikä hirvi? tiedusti Nahkajalka vuorostaan.
— Nyt on kumma. Eikös tässä ole puhe metsästyksestä ja ettekös te ampunut hirveä?
— Jopa nyt jotain! Eikös se ole laissa kielletty? toimesi vanha metsästäjä. Mutta kenties on olemassa toinen laki, joka kieltää pantteriakin ampumasta?
— Ei, niistä päinvastoin maksetaan päärahaa. Ja mennään nyt teille, niin minä siellä vannotan teidät ja kirjoitan osotuslipun, jolla nostatte tapporahat.
— No, no, herra, sanoi metsästäjä, nostaen saaliin maasta ja heittäen pyssyn olalleen. Mitäs sillä valalla tehdään semmoisessa asiassa, jonka te olette nähnyt omin silmin.
— Mutta eihän meillä täällä ole kynää eikä mustetta. Meidän pitää siis kuitenkin mennä teidän mökkiinne, sillä mitenkäs minä muuten kirjoitan teille osotuksen?
Nahkajalka nauroi vasten silmiä viekkaalle oikeudenjäsenelle ja sanoi omituisella tavallaan:
— Oh! Minä en tarvitse kumpaakaan, en kynää enkä paperia, kun en osaa kirjoittaakkaan. Elkää olko millännekään, herra, kyllä minä tuon päänahkat kylään, ja siellä te saatte ottaa osotuksen lakikirjoistanne. — Häjy vieköön nahkahiihnan Hektorin kaulasta; ihanhan se kuristaa minun vanhan toverini. Lainatkaa minulle veistänne, hyvä herra.
Hiram, joka tahtoi pysytellä hyvissä välissä Nahkajalan kanssa, täytti hänen pyyntönsä. Nahkajalka leikkasi hiihnan koiran kaulasta ja antaessaan veitsen sen omistajalle huomautti ihan sivumennen:
— Sepä oli kunnon terästä — se on mahtanut jo kerran ennenkin kurauttaa poikki samallaista nahkaa.