— Oivallisesti, vanha jalka! huudahti hän.
— William Kirby, minä käsken teitä täyttämään velvollisuutenne, huusi Hiram sieltä, jonne oli lentänyt. Ottakaa kiini se mies. Minä käsken kansan nimessä.
Mutta Nahkajalka oikaisihe uhkaavasti. Hänellä oli kädessä pyssy, suu puunhakkaajaa kohti.
— Poistukaa, sanon minä! karjasi hän. Te tiedätte, etten minä harhaan tähtää, Billy Kirby. Mutta minä en halua teidän vertanne ja kuitenkin — sekä teidän että minun vereni punaa tämän ruohikon, ennenkuin teidän jalkanne on minun kynnykseni sisäpuolella.
Paikalla kun pyssy näkyviin ilmestyi, muuttui Billy kokonaan. Hän kohautti jättiläisvartalonsa puunrungolta ja meni vanhan metsästäjän luo.
— Minä en ole tullut tänne teidän vihollisenanne, sanoi hän, mutta tuosta onnesta rautaputkestanne välitän yhtä vähän kuin vanhan kirveeni varresta! Antakaa minulle virallinen käsky, Squire, niin tottapahan sitten nähdään, kelle tässä kunnian kukko laulaa.
Mutta oikeudenjäsenestä ei näkynyt merkkiäkään. Tuskin näkyi pyssystä vielä vilaustakaan, kun jo Doolittle oli matkojen päässä.
— Te olette ajanut sen kanan tipotiehensä, huudahti Kirby halveksivasti. Mutta minusta te ette niin hevillä suoriudu. Pankaa pois pyssynne, Bumppo, tahi saatatte sitä vielä kerran katua.
Natty laski pyssyn kädestään ja sanoi:
— Teille minä en kiellä kaataneeni hirveä, Kirby. Ja jos tahdotte, niin saatte ottaa nahkan kylään todistaaksenne minut syylliseksi. Pantterin tapporahat riittänevät sakoksi ja luulisin sitten olevani kuitti kaikesta.