— Meidän suunnitelmamme ovat menneet myttyyn, lapseni! Minä en luullut niin vanhan miehen kuin Nahkajalka on uskaltavan lakia vastustaa. Minä toivoin hänen alistuvan kotitarkastukseen, ja laki olisi silloin tyytynyt sakkoon; nyt hänen käytöksensä vaatii mitä kovinta rangaistusta.
— Ja mikä rangaistus hänelle tuomitaan, herra tuomari? kysyi Edvards koettaen tyyntyä.
— Minä en tiedä, mikä siitä peräksi tulee, herra, sillä tuomari ei voi mitään päättää, ennenkuin valamiehet ovat tuomionsa lausuneet. Kaikessa tapauksessa saatte olla varma, että lakia tarkasti noudatetaan, vaikkakin minä mielelläni häntä armahtaisin, sillä onhan se vanhus-raukka pelastanut tyttäreni melkein varmasta kuolemasta.
— Mutta eikös vanhan ystäväni ikä, hänen tapansa ja varsinkin hänen tietämättömyytensä laista suojele häntä?
— Ne seikat tosin lieventävät rikosta, vaan eivät sitä suinkaan kokonaan poista.
— Rikosta? toisti Edvards. Onkos rikos ajaa vaaniva hurtta oveltaan? Rikosko? Ei, herra tuomari! Jos siinä on rikoksesta puhetta, niin se ei ole Nahkajalan vastattava.
— Kenenkäs sitten, hyvä herra? kysyi tuomari Temple, katsoen tapansa mukaan tanakasti kiihtyneeseen nuorukaiseen.
Sitä kysymystä ei nuorukainen jaksanut tyynenä kuulla. Sinis olivat hänen tunteensa riehuneet sydämmen syvyydessä, nyt ne kuohahtivat näkyviin.
— Kenenkäkö? Ja sitäkö te tiedustatte minulta? huudahti hän. Kysykää sen sijaan omaltatunnoltanne, herra tuomari Temple. Menkää tuosta ovesta ja katsokaa ainoastaan laaksoa, tyyntä järveä, varjokkaita vuoria ja kysykää sitten omalta sydämmeltänne, jos teillä sydäntä lieneekään: mistä nämä rikkaudet ja minkä tähden minä olen niiden omistaja? Luulisinpa, että nähdessänne ainoastaan Chingachgookin ja Nahkajalan, jotka unohdettuina ja rutiköyhinä maita kiertelevät, teidän sydäntänne kouristaisi ja silmiänne hämärtäisi.
Suuresti ihmeissään kuunteli Marmaduke alussa nuorukaisen kiihkeää sanatulvaa. Ja kun Edvards oli lopettanut, sanoi hän: