— Oliver Edvards, te unohdatte, ketä puhuttelette. Nämä tilukset ovat minun ja taivas on todistajanani, että niitä olen hyvästi hoitanut. Äskeisen puheenne tähden meidän täytyy erota. Minä olen liiankin kauvan suonut teille suojaa talossani, nyt on jo aika, että sen jätätte.
Vastustamattoman rajun tunteen purkaus oli hävinnyt jälettömiin, ja pitkään tuijotti nuorukainen poistuvaan Marmadukeen.
— Neiti Temple, — sanoi hän viimein, kääntyen Elisabetiin, — minä kiihdyin. Te kuulitte isänne päätöksen, ja minä lähden jo tänä iltana. Teistä minä kuitenkin tahtoisin erota sovinnossa.
Hitaasti kohotti Elisabet päätään.
— Minä annan teille anteeksi, herra Edvards, sanoi hän, ja isäni sen myös antaa. Sanokaa Nahkajalalle, että isäni ei ole ainoastaan hänen tuomarinsa, vaan että me molemmat olemme hänen todelliset ystävänsä. Me olemme hänelle sydämmellisesti kiitolliset eivätkä teidän äskeiset sananne hituistakaan vähennä meidän kiitollisuuttamme.
Nuorukainen aikoi sanoa hänelle vielä jotain, mutta hän pujahti ovesta niin rutosti, että Edvards pihalle tultuaan ei nähnyt hänestä enää vilaustakaan. Kiirevilkkaan lähti Oliver talosta ja kulki kohti metsästäjän pienoista mökkeröistä.
Vasta seuraavaa päivää vasten yöllä palasi Richard Jones, sheriffi, virkamatkoiltaan. Hän oli saanut kiini rahanväärentäjäjoukon ja tuli juhlallisesti kylään aseilla varustettujen oikeudenjäsenten ja poliisien etupäässä, joiden keskellä vangitut pahantekijät kulkivat. Tuomarin portilla he erosivat, sitten kun Jones oli käskenyt apulaistensa viedä vangit piirivankilaan. Tyytyväisenä astui sheriffi hiekoitettua käytävää pitkin taloon. Siellä kertoi hänelle Benjamin päivän tapahtumat, ja kun hovimestari oli tietonsa tyhjentänyt, kääntyi sheriffi, otti hattunsa ja lähti uudelle retkelle. Pitkin kylän hiljaisia katuja kulki hän suoraa päätä pienen ränstyneen rakennuksen luo, jota käytettiin vankilana, ja kutsui sieltä poliisin mukaansa. Hänen kanssaan hän jatkoi matkaa rannalle, jonne kokosi miehensä.
— Minä olen kutsunut teidät avukseni, alkoi hän hiljaa, vangitakseni Natanael Bumpon, jota tavallisesti sanotaan Nahkajalaksi. Hän on rääkännyt erästä oikeuden jäsentä, vastustanut lainmukaista kotitarkastusta ja pyssy kädessä uhannut poliisia. Koska hän siten on niskoitellut lakia vastaan ja muun hyvän lisäksi on epäluulon alaisena muistakin rikoksista, niin katson velvollisuuteni sheriffinä vaativan, että vangitutan hänet vielä tänä yönä. Me siis piiritämme hänen asuntonsa. Ja kun minä huudan: "eteenpäin", niin ryntäätte te piiloistanne, avaatte hänen mökkinsä väkivallalla ja vangitsette hänet. Jakautukaa, miten paraiten voitte. Minä apulaisineni menen rantapuolta vartioimaan.
Miehet jakautuivat ja painuivat metsään voidaksensa huomaamatta päästä perille.
Niin pian kuin sheriffi arvasi miesten olevan paikoillaan, kaiahutti hän sovitun merkin. Koleasti kumahti ääni metsän syvässä hiljaisuudessa. Höröllä korvin hän kuunteli koirain haukuntaa, mutta turhaan. Kuivat oksat vain kahisivat apurien jaloissa. Mutta kahinakin kohta taukosi eikä sheriffi silloin enää jaksanut uteliaisuuttaan hillitä. Hän juosta harppaili ryteikön läpi ja oli heti perillä, pienen raivatun aukon keskessä, jossa Nahkajalka niin kauvan oli asunut ja hiljaista elämäänsä elänyt. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän mökin sijalla näki vain savuavan raunion ja palopaikan keskeltä kohosi vielä tuon tuostaankin kapea tulenkieli, välähtäen synkkään yöhön. Äänettöminä seisoivat miehet tuhkaläjien ja hiiltyväin hirren pääkäleiden ympärillä, äänettöminä ja noloina, sillä kiihkeästi toivottu rynnäkkö oli mennyt hukkaan, vieläpä muutos tullut niin rutosti, etteivät he hölmeyksissään saaneet sanaakaan suustaan.