Hiljaa ja hämmästyneinä seisoivat vielä kaikki, kun pimeästä metsästä ilmestyi heidän luoksensa kookas olento, joka astui tuhkaläjään ja jalallansa sammutti leimahtelevan liekin. Hattu kädessä hän siinä seisoi, mies, jonka kasvoihin aika oli syvät vaot uurtanut. Se oli Nahkajalka. Suruissaan pikemmin kuin viha mielessä katsoi hän hetken noita varjomaisia haamuja ympärillään ja sitten sanoi:
— Mitä te tahdotte minulta, vanhalta, avuttomalta ihmiseltä? Viidettäkymmentä vuotta olen minä tässä elänyt. Nyt olette te minulta maani ja mantuni riistäneet, kotini ja suojani hävittäneet. Sillä ennemmin minä sen poltin kuin annoin teidän tuhoa tuottavain askeltenne ja uudistushalunne sitä saastuttaa. Niin, te olette pakottaneet minun polttamaan pirttini, jossa minä lähes puolen vuosisataa olen taivaan antimia nauttinut ja janooni juonut sen vieressä pulppuavan lähteen kirkasta vettä. Nyt suren minä tuhkaa, jota jaloillani polen. Te olette kylväneet vanhan miehen sydämmeen, miehen, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään pahaa teille eikä teidän omaisillenne, kylväneet sinne katkeruutta hänen omaa sukuansa kohtaan. Ja nyt, kun hän on palannut katsomaan vanhan kotinsa viimeisen kekäleen leimahdusta, nyt, sydänyöllä, vaanitte te häntä niinkuin nälkäiset koirat kiihoittunutta, kuolevaa hirveä. Mitä te tahdotte minulta? Tässä olen — yksi monta vastaan. Minä olen tullut ilmi antamaan, en taistelemaan. Ja jos se on Jumalan tahto, niin tehkää minulle mitä haluatte.
Vanhus katsoi tanakasti miesjoukkoon, ja leimahtava liekki valaisi himmeästi hänen melkein kaljua päätänsä. Miehet väistyivät ehdottomasti ja vanhuksen olisi ollut helppo paeta, paeta pensaikkoon, josta takaa-ajajain olisi ollut kerrassaan mahdotonta häntä löytää. Mutta siitä ei hän näyttänyt välittävän. Hän vain katsoi vakavasti miehestä mieheen ikäänkuin tutkiakseen, kuka häneen ensin kätensä koskettaisi. Hetken perästä tointui Richard; hän koki puolustella, mutta velvollisuus kuitenkin vaati häntä vangitsemaan vanhuksen. Toiset asettivat hänet keskeensä ja joukkue palasi kylään, sheriffi etunenässä. Matkalla tiedusteltiin Nahkajalalta, minkä tähden hän oli pirttinsä polttanut ja minne Chingachgook oli joutunut, mutta sanaakaan ei häneltä vastaukseksi saatu. Vihdoinkin he saapuivat kylään, jossa vanha ja, mikäli näytti, kaikkien hylkäämä Nahkajalka vietiin vankilaan.
Viides luku.
Metsästäjä jalkapuussa.
Määrättynä päivänä kokoutuivat oikeuden jäsenet täsmälleen, Marmaduke puheenjohtajana. Kun rahan väärentäjät oli tutkittu, tuli Nahkajalan vuoro, jonka poliisit kulettivat syytettyjen paikalle. Hän oli ensimmäistä kertaa oikeushuoneessa ja taisi olla jokseenkin utelias näkemään, mitä siellä tehdään. Ensin hän tarkasti tuomaria ja sitten valamiehiä, aidaketta ja rahvasta sen takana, josta moni silmä tarkkasi häntä itseään. Virallisena syyttäjänä esiytyi Dirk van der School, toinen kylän asianajajista, joka alussa kovalla äänellä luki syytöksen. Se koski Hiram Doolittlen hätyyttämistä.
— Te olette kuullut, Natanael Bumppo, mistä teitä on syytetty, lausui tuomari. Mitä teillä on syytöksestä sanottavaa? Oletteko syyllinen vai syytön?
— Minä saatan hyvällä omallatunnolla sanoa, että minä en ole syyllinen, vastasi Nahkajalka, sillä eihän syyllisyydestä silloin voi olla puhettakaan, kun tekee oikein. Ja ennen minä olisin antanut surmata itseni mökkini ovensuuhun kuin päästänyt sinne Doolittlea juuri silloin.
Kun sitten Hiram kutsuttiin todistamaan, nousi Nahkajalan puolustaja ja kysyi seuraavat kysymykset:
— Oletteko te tämän piirin poliisi, herra?