— Minäkö? En toki pikkistäkään! — vastasi Billy, tyytyväisenä tarkastellen jänteviä käsivarsiaan. — Ei minua sentään niin hevillä panna jäniksen selkään vielä.
— Sovitteko siis asian paikalla kaikessa ystävyydessä Natyn kanssa?
— Hän antoi minulle nahkan — ja mitäpäs minä sen enempää olisin kiusannut häntä, vanhaa miestä, eto asiasta kuin hirven ampumisesta?
— Ja ystävinäkö erositte? Ja ettekö ollenkaan ollut aikonut vedota oikeuteen, jollei teitä olisi siihen kehoitettu?
— Enpä tottaansa olisi vedonnut! Eikä minulla ollut mitään äkää ukolle, vaikka herra Doolittlehan se sai kunnon keiskauksen kerrakseen.
— Minun toimeni on päättynyt, sanoi puolustaja, joka nähtävästi turvautui tuomariin, ja istuutui, tyynesti ollen varma voitostaan.
Silloin esiytyi herra van der School, kertoen lyhyesti todisteet ja esittäen ne tavalla semmoisella, että kuuntelijat olivat aivan pyörällä oikeasta ja väärästä. Esityksensä hän päätti näin:
— Ja nyt, hyvät herrat, selvästi ja täydellisesti todistettuani sen suuren rikoksen, johon tämä onneton vanhus on tehnyt itsensä syylliseksi, jätän minä asian teidän omantuntonne päätettäväksi laisinkaan epäilemättä, ettette oivaltaisi rikoksen rankaisemisen tärkeyttä ettekä täysin käsittäisi lain arvoa ja pyhyyttä.
Sitten oli tuomarin vuoro täyttää velvollisuutensa. Lyhyesti ja selvästi hän toisti vierasten miesten lausunnot ja esitti tapahtumat niin seikkaperäisesti ja varmasti, ettei sitä mitenkään voinut käsittää väärin.
— Me elämme, hyvät herrat, lopetti hän, järjestetyn yhteiskunnan rajamailla ja meidän on sen vuoksi kahta tärkeämpää avustaa oikeuden palvelijata. Jos te uskotte vierasten miesten lausuntoja, niin teidän velvollisuutenne on julistaa vanhus syylliseksi; jos te taas olette sitä mieltä, että tämä vanhus, jonka asiaa tänään oikeudessa käsittelemme, ei ole tahtonut tehdä pahaa poliisille, vaan käyttänyt pyssyä tottumuksesta eikä pahassa tarkoituksessa, niin on teidän velvollisuutenne tosin tuomita hänet, vaan osottaa tuomitessa lempeyttä.